Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla parhaillaan pyörivä Page One: A Year Inside The New York Times on ristiriitainen dokkari. Toisaalta se ei ole kaksinen elokuva, koska mukaan on yritetty mahduttaa lehden ja yhden toimittajan tarinan lisäksi katsaus koko mediamaailman muutoksen Yhdysvalloissa, ja se on aivan liian laaja aihe yhteen elokuvaan.

Mutta jos olet toimittaja – ja etenkin jos olet sanomalehdessä työskentelevä tai työskennellyt toimittaja – leffa on kiinnostava ihan jo siksi, että siinä pääsee vilkaisemaan NY Timesin sisälle. On hienoa huomata, että maailman parhaassa sanomalehdessä toimittajat vitkuttelevat deadlinejensä kanssa eivätkä kehtaa sanoa siitä pomoille, jutut ovat liian pitkiä ja toimituskokouksissa yritetään neuvotella mahdollisimman diplomaattisesti siitä, miksi juuri meidän osastomme artikkelit pitäisi nostaa etusivulle. Olisipa vilauksia vain enemmän.

Joka tapauksessa festareilla nähtävästä kopiosta puuttuivat kokonaan kaikki nimitiedot. Ilmeisesti ne olivat kadonneet samalla kun siihen lisättiin ruotsinkielinen tekstitys. En tiedä, onko ongelma korjaantunut lehdistönäytöksen jälkeen. Joka tapauksessa esittelen seuraavassa lyhyesti keskeiset toimijat, jotta potentiaalinen ummikkokatsoja saisi juonen päästä kiinni. Nimet on linkattu valokuviin.

Leffan päähenkilöitä ovat Media Deskin eli mediatoimituksen väki: toimittajat David Carr (Twitter) ja Brian Stelter (Twitter) sekä heidän esimiehensä Bruce Headlam.

Useamman kuin yhden kerran valkokankaalla vilahtavat silloinen päätoimittaja Bill Keller sekä nykyinen päätoimittaja Jill Abramson.

Pakollisia puhuvia päitä missä tahansa median murrosta käsittelevässä jutussa ovat Clay Shirky (www) ja Jeff Jarvis (www). Onpa mukaan päässyt myös Wikipedian perustaja Jimmy Wales.

Haastajista ja kollegoista puheenvuoron saavat ainakin Gawker-blogimestari Nick Denton (juttu), New Yorkerin päätoimittaja David Remnick (työskenteli Neuvostoliitossa/Venäjällä samaan aikaan Kellerin kanssa; juttu) sekä NY Timesistä aikanaan kirjan kirjoittanut Gay Talese.

Ohimennen mukana vilahtavat myös Newserin perustaja Michael Wolff sekä Huffington Postin emokana Arianna Huffington.

Lopuksi vielä linkki elokuvassa mainittuun End Times -juttuun, jossa siis povattiin New York Timesin kuolemaa.

Näillä päässee jo kärryille.

Jonah Weinerin The Writearound -sarjasta:

‘

VG: I don’t have strategies like she does. She’s amazing in terms of, like, going on eBay and checking out how much a locket of Justin Bieber’s hair goes for and presenting this to him as a shiny bauble for him to consider and getting him super excited, so that his narcissistic tendencies flare up – that’s a very good idea. I almost can’t bring myself to prostate myself in front of these people in that way.

I’m a big believer of getting in a car with someone. I think it’s great to see what kind of driver they are, that’s helpful, and it’s a distraction, so they’re not as focused on telling you the same answers. The best thing with any story is going to someone’s home. People are most comfortable at home, and there’s all this stuff there to ask them about.

I ask personal questions. A lot of questions about childhood. I’ll ask things like what time of day do you get up. What’s the first thing you did this morning? What color are your sheets? What did you eat? A writer like Erik Hedegaard has all these questions up his sleeve and you can see them working in his pieces. He doesn’t ask for a lot of access, he just has such a good line of questioning that he can make something out of, you know, a boring lunch interview.

Kirjoittamiani juttuja käytetään lähteinä 12 Wikipedia-artikkelissa. Tieto on kummallisella tavalla rauhoittava. En ole yhtäkään niistä lisännyt sinne itse (olen kyllä muuten muokannut Wikipediaa aina silloin tällöin), mutta joku nimetön ja tuntematon lukija on pitänyt artikkeleitani ainakin sen verran kiinnostavina, että on jaksanut linkata niihin.

Tällaista tunnetta tuskin on ollut mahdollista kokea koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa: tiedän jonkun lukevan juttujani, mutta en tiedä kuka se on. Tilanne eroaa normaalista journalistin saamasta palautteesta siinä, että yleensä juttuihin viitataan yleisönosastolla, blogipostauksissa tai foorumikirjoituksissa, ja jokaisessa näistä tapauksista palaute tiivistyy yksilöön. Wikipedia-maininta tuntuu erilaiselta, ikään kuin hahmoton kollektiivi olisi suuressa viisaudessaan katsonut tuotantoani ja todennut sen kelpaavan.

Se tuntuu… hyvältä.

David Remnick is arguably the most powerful editor in the world, yet shies away from publicity. In a world exclusive, author Nicholson Baker takes lunch with the man who has returned The New Yorker to its glory days

‘

David Remnick is 52. He’s got all of his hair, which is black, and he’s got an office with quiet brown carpeting and a desk made of a slab of grainy black wood and a fat-rimmed yellow ceramic cup that holds his pens and his pair of scissors. He’s smart and quick to laugh, and if you sit in one of the square soft chairs in his office, he remembers things about your life that you barely remember. He likes baseball and The Wire and AJ Liebling and spaghetti with squid ink sauce. You might feel jealous of him except that he works too hard and nobody else would want that kind of constant hellish weekly pressure. His wife, Esther Fein, is a writer, and he’s got three kids. He’s the fifth editor of The New Yorker, which may be the best magazine ever published.

Stetson Kennedy oli kova äijä. Hän osoitti, ettei Ku Klux Klan ollut hyväntekeväisyysjärjestö, jolloin Yhdysvaltain verottaja iski kiinni (“hipit hei, teillä on 700 000 dollarin verot maksamatta”), mikä teki klaanin toiminnasta hankalaa.

Mutta vielä siistimpi veto oli se, että Kennedy kirjoitti Terämies-radio-ohjelmaan juttuja, joissa Teris taisteli KKK:ta vastaan. Jaksojen lopuksi lueteltiin klaanin kokoukseen osallistuneiden nimiä, mikä taas teki rekrytoinnista hankalaa.

Vitsi mikä tyyppi.

Lähde: On The Media