Opetuksia joukkorahoitetusta journalismista, osa 2

Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Toinen opetus: keitä lukijat ovat?

Jo ensimmäisessä osassa totesin, että vapaus ei ole minulle pelkästään hyväksi. Rapportissa journalistit eivät saa tietää tilaajien henkilöllisyyttä ennen kuin juttu on valmiina. Ideana on käsittääkseni helpottaa journalistisen itsemääräämisoikeuden säilyttämistä, sillä tuntemattomia lukijoita ei voi mielistellä. (Tällä kertaa jätetään pois laskuista se, että moni maksaja huuteli internetissä tilanneensa juttuni.)

Asialla on kääntöpuoli. Yleensä julkaisuilla on mallilukijat, joista voi päätellä esimerkiksi sen, millaisella abstraktiotasolla jutun pitäisi liikkua. Puhutaanko nippeleistä vai ollaanko mahdollisimman yleistajuisia? Arvelin, että Apotti-jutusta maksavien joukossa oli huolestuneita kansalaisia, mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat seuranneet aihetta jo pitkään. Kaiken lisäksi arvelin, että jälkimmäinen ryhmä oli luultavasti maksanut jutusta enemmän, eli tyydyttääkseen heidät artikkelin pitäisi olla poikkeuksellisen syväluotaava ja paljastaa kaikki mahdollinen.

Kun kirjoittaa Hesariin, voi aina katsoa lehden arkistoista, mitä samasta aiheesta on kirjoitettu aiemmin. Kaikki lukijat eivät tietenkään muista kaikkea, mutta ainakin siitä saa osvittaa. Millaisia oletuksia voi tehdä joukkorahoitetun yksittäisjutun lukijoista ja heidän tietotasostaan?

Pohdin asiaa pitkään ja päädyin lopulta pelaamaan varman päälle. Yritin kirjoittaa jutun niin, että sen ymmärtäisi suunnilleen kuka tahansa, mutta tungin mukaan niin paljon asiaa, että siinä olisi asiaan perehtyneillekin jotain uutta.

Järkeilin asian niin, että vaikka jutusta maksaneet ihmiset luultavasti kestäisivät vielä jykevämmän paketin, onnellisin lopputulos minun ja jutun kannalta olisi se, että sitä luettaisiin mahdollisimman laajalti ja pitkään. Sen onnistumisesta on vielä mahdoton sanoa yhtikäs mitään.

Opetuksia joukkorahoitetusta journalismista, osa 1

Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Ensimmäinen opetus: tarvitsen pomon

Normaalisti kirjoitan julkaisuihin, joilla on kymmeniä- ellei satojatuhansia lukijoita. Se on omituinen ajatus, jota ei oikein pysty käsittämään, joten käytännössä keskityn siihen, mitä jutun ostava toimittaja haluaa.

Hän toimii lukijoiden eli asiakkaiden eli maksajien (unohdetaan nyt mainokset tästä hetkiseksi) edustajana. Ostavan toimittajan tai editorin tehtävänä on huolehtia, etten minä harhaudu runoilemaan mitä sattuu vaan teen jutun, joka vastaa suunnilleen alkuperäiseen tehtävänantoon ja sopii kyseisen julkaisun linjaan.

Joukkorahoitetulta jutulta sellainen pääjehu puuttuu. Prosessin mittaan kyselin ulkopuolisilta kommentteja ja mielipiteitä — myös kokeneelta editorilta — mutta loppujen lopuksi tein kuitenkin oman mieleni mukaan, mikä selittää monia asioita, kuten jutun myöhästymisen ja möhkälemäisyyden.

Aina välillä joku jutun ennakkotilaajistakin kyseli netissä edistymiseni perään, mutta syystä tai toisesta niillä ei ollut samanlaista vaikutusta kuin editorin ystävällisellä ”mitä tämä tarkoittaa?” -ukaasilla.

Yksi joukkorahoitetun journalismin ideoista on, että sillä voidaan paikata perinteisten mediatalojen sokeita pisteitä; juttuja, joita kukaan ei ostaisi juuri omaan lehteensä, vaikka niille periaatteessa saattaisi olla kysyntää. Se on hyvä periaate ja varmasti toimi myös minun Apotti-juttuni kohdalla.

Minulle täydellinen vapaus ei näemmä sovi. Olen jo käynyt kehityskeskusteluja Rapportin väen kanssa, koska he ovat kehittämässä palvelun seuraavaa versiota. Pitäisikö siinä vaikkapa olla mahdollisuus palkata editori suoraan Rapportin kautta? Millaista valtaa editorilla olisi?

Yhtenä ehdotuksena oli, että kyseinen henkilö olisi tuottaja, jonka tehtävänä on

  • kaivella lukijoiden tekemistä juttuehdotuksista hyvältä näyttäviä ehdokkaita, viilata ne myyvään kuntoon ja etsiä jutulle sopiva tekijä Rapportiin rekisteröityneiden toimittajien joukosta
  • huolehtia siitä että toimittaja hoitaa jutun valmiiksi ajallaan eli suunnitella, pohtia ja muokata juttua
  • lopuksi huolehtia jutun markkinoinnista eri puolilla internetiä, sillä hyväkään artikkeli ei löydä lukijoita itsestään

Vaan miten tuollainen palvelu pitäisi hinnoitella? Provisio, vakiomaksu, erilaiset portaat? Jäisikö se kokonaan toimittajan palkkiosta irrotettavaksi? Voisiko joku lukijoista haluta maksaa ylimääräistä siitä, että tietää jutun saavan asiantuntevan huoltajan (ts. parantaa sen onnistumismahdollisuuksia)?

Avoimia kysymyksiä, kovin vähän vastauksia.

Sanakirjoja, uusia ja vanhoja

Kotus on ollut ahkerana:

  • Vanhan kirjasuomen sanakirja (VKS) esittää mahdollisimman tyhjentävästi sekä merkityksen että käytön kannalta kaikki vanhan kirjasuomen aikaisissa (1543–1810) lähteissä esiintyvät sanat. Lähteet ovat enimmäkseen painettuja suomenkielisiä tekstejä, mutta mukana on myös joitakin merkittäviä käsikirjoituksia.
  • Kielitoimiston sanakirja on Kotimaisten kielten keskuksessa laadittu suomen yleiskielen sanakirja. Se pohjautuu laajaan, jatkuvasti kartutettavaan nykykielen sana-arkistoon. Sanakirja antaa tietoa nykysuomen sanojen merkityksistä, käytöstä ja tyylisävyistä samoin kuin taivutuksesta ja oikeinkirjoituksesta. Kielitoimiston sanakirja nojautuu kannanotoissaan suomen kielen lautakunnan päätöksiin. Sanakirjassa on yli 100 000 hakusanaa.
  • Suomen murteiden sanakirja kuvaa kaikki suomen kielen murteet, ja se pohjautuu maailmanlaajuisesti poikkeuksellisen mittavaan aineistoon. Sanakirjaa toimitetaan Kotimaisten kielten keskuksessa. Uusia sana-artikkeleita ilmestyy vuosittain noin 6 000.

Pari lyhyttä kysymystä Apotti-jutustani, joka julkaistaan aivan pian

Kun viimeksi kirjoitin joukkorahoitetusta Apotti-jutustani, kerroin sen olevan kesken. Nyt juttu on valmis, kaikki 26 312 merkkiä.

Mikä siinä kesti?

Noh, tuota, viivyttely ja ahneus iskivät. Kun olin livennyt deadlinestä sillä perusteella, että halusin vielä kerätä lisää tietoja, oli minun helppo tehdä muita kirjoitushommia välissä ja lykätä Rapport-juttua aina vain eteenpäin.

Pian se oli niin paljon myöhässä, että minua hävetti tehdä jutulle yhtään mitään. Samaan aikaan tuntui siltä, että artikkelin pitäisi olla poikkeuksellisen briljantti, että sillä voisi mitenkään yrittää hyvittää venymistä.

Selittelyä, mutta niin siinä kävi. Olen pahoillani.

Opitko jotain joukkorahoitteisen journalismin tekemisestä?

Opin sen, että täydellinen vapaus voi olla lamaannuttava tunne. Normaalisti minulla olisi ollut edes jonkinlainen käsitys jutun lukijakunnasta, koska lehdet ovat profiloituneet nykyään varsin tarkkaan. Minulla olisi ollut editori, joka olisi pakottanut valitsemaan näkökulman ja iskemään perseen penkkiin ennen deadlinea. Toki sain nytkin apua monilta ihmisiltä, mutta heillä ei ollut varsinaisesti valtaa tekemisiini.

Millainen jutusta tuli?

Sanoinko jo että siitä tuli aika pitkä? Homma pääsi vähän käsistä ja päädyin kirjoittamaan ”faktoja koko rahalla” -tyyppisen koosteen Apotin taustoista, kritiikeistä ja nykytilanteesta. Toivottavasti jutun lukeminen auttaa ymmärtämään, mistä Apotissa on kyse — vaikka paljon asioita jäi toki artikkelin ulkopuolelle.

Missä sen voi lukea?

Ei vielä missään, koska Journalistin ohjeiden kohdan 18 mukaisesti haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Juttu julkaistaan Rapportin sivuilla heti kun tämä asia on kuitattu.

Taustatoimittajahaku etenee, en enää vastaanota hakemuksia

Edit: Pyydän: älkää enää lähettäkö uusia hakemuksia. Hakemuksia tuli puolessa viikossa 56 kappaletta. Siinä on jo niin monta hyvää ehdokasta, että uskoisin löytäväni joukosta sopivan tyypin — tai useampia.

Alkuperäinen ilmoitus vielä tässä alla.


Haluaisin palkata apulaiseksi osa-aikaisen toimittajan.

Tehtävänäsi on toimia taustatoimittajana ja apurina, eli ei tarvitse kuitenkaan keittää kahvia tai siivota. Käytännössä siis etsit tietoja ja haastateltavia, autat aikataulutetriksessä ja juttujen kehittelyn kanssa. Tarkka työnkuva muotoutuu vasta sitten kun oikea henkilö löytyy, sillä kyseessä on ensimmäinen kerta kun teen mitään tällaista.

Olisi hyvä, jos tiedät jotain tietokone- ja internettiaiheista tai vähintään olet kiinnostunut niistä, koska valtaosa kirjoittamistani jutuista käsittelee tavalla tai toisella tietotekniikkaa.

Työkokemusta journalistiselta alalta ei ole pakko olla, etenkin jos osaat perustella miksi olisit silti hyvä tyyppi tähän duuniin. Mutta kyllähän se helpottaisi asioita.

Työaika on pakostakin joustava, sillä ostajan aikataulujen mukaan tällä alalla mennään. Välillä on hiljaista, välillä ei. Palkka tulee lehdistön yleissitovasta työehtosopimuksesta: 17,66 euroa / tunti. Siihen päälle sitten pakolliset työnantajamaksut, mutta niistä sinun ei tarvitse huolehtia.

Neuvotellaan minimi- ja maksimitunnit sen mukaan, miten ne parhaiten sopivat meille molemmille, mutta alustavasti olen miettinyt päivää viikossa eli noin 32 tuntia kuukaudessa.

Vastauksia kuvitteellisen henkilön esittämiin kysymyksiin

Mikäs tässä on ideana, kun sinähän laskutat ostajilta enemmän kuin maksat palkkaa!

Niin no, on aika hankala maksaa kenellekään yhtään mitään, jos en saa laskutettua sitä rahaa ensin jostain muualta. Sivukuluineen työntekijän palkkaaminen maksaa minulle noin 1,25-kertaisesti palkkasumman verran. Räknää siitä.

Miksen myisi juttuja saman tien suoraan lehdille?

Kaikin mokomin, sehän on paljon fiksumpaa. Sen takia optimaalinen duunari olisi varmaan sellainen, joka voisi oppia jotain työskentelystä kanssani. Toivottavasti tässä käy niin, että jonkin ajan kuluttua olet oppinut niin paljon, että haluat mieluummin työskennellä omillasi. Jee!

Käykö tässä niin, että teen kaiken työn, ja sinä saat rahat ja kunnian?

Rahat laskutan minä, ks. ylin kysymys. Mutta sen sijaan molempien nimet voidaan lätkäistä jutun oheen. Tarkistin (yhdeltä) toimeksiantajalta etukäteen, että se on ok.

Onko tultava sinne tyhmälle toimistollesi pönöttämään?

Ei, eikä ole edes pakko olla Helsingissä. Pikaviestimet, sähköpostit ja puhelimet toimivat, ja itse asiassa niiden käyttäminen fiksusti on yksi asia, jonka joudumme yhdessä opettelemaan. Muistutan taas, etten ole koskaan aiemmin tehnyt mitään tällaista — koko ajatus kirjoittavan toimittajan työn jakamisesta useammalle ihmiselle vaatii hieman pohdiskelua.

Okei, olen kiinnostunut. Mitä teen?

Lähetä vapaamuotoinen työhakemus, jossa kerrot kuka olet, mitä osaat, miksi haluaisit duunin ja miten paljon aikaa voit siihen käyttää loppuvuodesta (ts. opiskeletko samalla, onko sulla muuta duunia, pakko olla vauvain kanssa klo 7–21 jne).

Valikoin mahdollisimman pian lupaavimmat ehdokkaat ja maksan heille yhden taustatoimittajakeikan tekemisestä. Siinä toivottavasti selviää, voiko tämä edes periaatteessa toimia, miten paljon aikaa säätämiseen kuluu ja muuta hyödyllistä.

Kysy jos on kysyttävää, joko tämän blogimerkinnän kommenteissa, Twitterissä tai sähköpostitse.

Varaan oikeuden muuttaa tarjousta niiltä osin kun Journalistiliiton juristit tai kirjanpitäjäni sanovat että olen rikkomassa sopimuksia/lakia.

PS: Mua vähän jänskättää.

Esimerkki siitä, miten journalistinen organisaatio uutisoi omista tapahtumistaan

Pierre Omidyar on eBayllä rikastunut kaveri, joka päätti äskettäin sijoittaa 250 miljoonaa dollaria uuteen, tutkivaa journalismia tekevään nettijulkaisuun, tai oikeastaan useampaan sellaiseen. Organisaation nimeksi tuli First Look Media ja sinne palkattiin tähtinimiä, kuten Rolling Stonessa työskennellyt Matt Taibbi.

Hän ei kuitenkaan ehtinyt julkaista yhtään artikkelia uudessa työpaikassaan. Toissapäivänä Taibbi otti hatkat ja nyt The Intercept — joka on myös osa First Look Mediaa — kertoo, mistä kränä syntyi ja millaisia vääntöjä siellä on käyty. Oli First Lookin journalistisista saavutuksista mitä mieltä hyvänsä, mikä tahansa mediayhtiö voisi ottaa mallia tavasta, jolla tässä käydään oman talon asioita läpi.

Lisäys: Ja sitten on tällainen toinen tapa.

Näin Rumba näivetettiin

Rumban entinen avustaja ja toimituspäällikkö Janne Flinkkilä kirjoitti avoimen kirjeen lehdelle ja sen lukijoille:

Kun aloin kirjoittaa Rumbaan, lehti oli vielä kahden viikon välein ilmestyvä tabloidi. Kun minut palkattiin toimituspäälliköksi, ryhdyimme tekemään lehtiuudistusta, jonka tuloksena formaatti muutettiin kiiltäväkantisen aikakauslehden ja sanomalehtipaperille painetun viikkolehden hybridiksi. Pian julkaisutahti harvennettiin siten, että lehti ilmestyi kolmen viikon välein.

Tätäkin hivutettiin kustantajan käskystä vuosi vuodelta harvemmaksi, mutta kuitenkin niin, etteivät tilaajat huomaisi mitään. Joulu- ja kesätaukoja pidennettiin, sekä kevät- että syyslukukausille sijoitettiin taktisia tuplanumeroita.

Neljä erilaista tapaa mitata median nettisivuja

Analytiikka eli kävijämäärien mittaaminen on aihe, joka on helppo ymmärtää väärin. Sieltä nimittäin löytää perustelut melkein mille tahansa kehitysehdotukselle, kuten Stijn Debrouwere selittää blogauksessaan Turning questions into metrics:

You can’t improve all four at the same time, so pick what you want to work on right now:

  • the loop: find an article through social media, read it and then possibly share it with others, who might then click through and read it, share it and so on.
  • the browse: enjoy yourself, kill some time, read at least a couple of articles. A great homepage and good recommendations for what to read next keep you on the site.
  • the habit: becoming a part of your morning routine. Even if you enjoy a website you won’t necessarily keeping coming back to it.
  • the sell: donate, buy a subscription, an ebook, an event ticket and so on. Every visit is an opportunity.

Jutussa on paljon muutakin kiinnostavaa, muun muassa tiivis selitys siitä, miksi väärien mittareiden tuijottaminen on turhauttavaa.