Hesarissa julkaistiin äskettäin Mikko-Pekka Heikkisen kolumni Voisiko Yleisradiota rahoittaa mainoksilla? Oli jutun sisällöstä mitä mieltä hyvänsä (minusta se oli ihan pätevä), se on suomalaiseksi kolumniksi poikkeuksellisen hyvä.
Miksi? Koska siinä esitetään kysymys ja hankitaan siihen vastaus.
Toisin sanoen: tehdään journalismia. Luultavasti Jungnerin esittämät argumentit olisi voinut keksiä itsekin, mutta se ei ole tässä tärkeää. Oleellista on, että kolumnin ei ole pakko olla pelkkää sofismia, sanoilla kikkailua ja retorisia kysymyksiä. Kolumni voi olla journalismia, joka lisää lukijan ymmärrystä maailmasta.
Toki viisaiden ajattelijoiden suuret ajatukset ovat kiinnostavaa luettavaa, mutta ihminen jaksaa lukea elämänsä mittaan vain rajallisen määrän juttuja, joissa näsäviisastellaan toisista lehtijutuista, tv-ohjelmista tai kirjoista, muistellaan lapsuutta tai kerrotaan, miten Ruotsissa kaikki on paremmin. (Onko se oikeasti kolumnigenre? Keksin juuri päästäni.)
Minun pitäisi tietää. Olen kirjoittanut eräitäkin kolumneja, joiden pointtina on toimia kömpelöiden puujalkojen loppusijoituspaikkana. Pitäisi yrittää useammin kurottaa itsensä ulkopuolelle, esittää kysymyksiä ja hakea vastauksia. Se olisi kaikkien kannalta parempi.
Ei. Kolumnin tehtävä on välittää näkemys, haastaa lukija mielipiteellä. Osoittaa huomioita maailmasta. Mikko-Pekka Heikkisen kolumni ei ollut huono, mutta se oli vähän irrallaan kolumnien genrestä.
Sanotaanko vaikka näin, että jos kaikki suomalaiset ”näkemyksen välittävät” ja ”lukijan haastavat” kolumnit korvattaisiin yksinkertaisilla kysymys-vastaus-kolumneilla, maailma olisi vähän parempi paikka.
Originelleja ja kiinnostavia ajattelijoita on aika paljon vähemmän kuin kirjoittajat itse tuntuvat kuvittelevan.