Olen Third Coast International Audio Festival -tapahtumassa, jossa on menossa paneelikeskustelu USA:n presidentinvaaleista.

Yleisöstä kysyttiin, miten reagoida journalistina, kun kuulija syyttää puolueelliseksi.

Sam Sanders (en tunne työtään, mutta on ollut eri fiksu tässä paneelissa) sanoi että hän esittää tuollaisessa tilanteessa vastakysymyksen: kerro mitä puolueellista olemme tehneet. Jos kysyjällä on oikeita esimerkkejä, aiheesta pitää keskustella toimituksessa. Aika usein niitä ei ole.

Valmista vastausta ei tarvitse olla. Ihmisillä on näkemys aiheesta eikä se helposti muutu, vaikka sanoisit mitä.

Tämä on siis tietenkin sanottu sillä oletuksella, että journalisti on tehnyt työnsä hyvin.

Kymmenkunta vuotta sitten kirjoitin Gawkerista lyhyen jutun, joka on niin huono, etten siteeraa sitä tässä.

Sen sijaan linkkaan vinon pinon maanantaina lopettaneesta Gawkerista kirjoitettuja artikkeleita ja blogipostauksia, joista useimmat muistelevat edesmennyttä julkaisua lämmöllä, mutta on mukana muutama neutraalis-kriittisempi pätkäkin.

Kokonaiskatsauksista parhain on Max Readin juttu New York Magazinessa. Se käy läpi saitin historian, voitot ja tappiot. Kirjoittaja on puolueellinen kuin mikä, joten tasapainoa tarjoaa Simon Dumenco Ad Agessa.

Gawkerin nykyiset ja entiset tekijät julkaisivat viimeisenä päivänä saitilla yhtä jos toista. Entiset päätoimittajat muistelivat saitin vaiheita. (Suosikkilauseeni: Peter Thiel, you make Fred Durst look pretty chill. Hats off to you, I guess.) Choire Sicha kirjoitti siitä, miten jokaisen julkaisun on joskus kuoltava ja kamoon, se on Choire Sichan kirjoittama juttu! Ne eivät ole koskaan tylsiä.

Hamilton Nolan määritteli Gawkerin sijainnin vapauden ja näkyvyyden nelikentässä:

Most journalism jobs exist on a continuum between audience and freedom. If you want a lot of people to pay attention to you, you work at a place where the individual writer’s voice is completely subsumed into the institutional voice. If you want complete freedom to write whatever the hell you want, you write on your personal Tumblr, where the whole world will ignore you. Gawker was one of the few places ever to exist that offered both a large, steady audience and almost complete freedom.

Insinörtit kokosivat tilastoja Gawkerin jutuista ja kommenteista kautta aikain.

Viimeisen sanan saa Nick Denton.

Kävi sitten niin, että Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto myönsi minulle 12 000 euron työskentelyapurahan tietokirjani tekemistä varten.

Kun siihen lisätään viime viikolla tullut 5 000 euron kirjastoapuraha, kustantajan kilpailusta voittamani 5 000 euron palkinto ja kustannussopimuksen muutama tonni, lienee tilanne se, etten enää voi luikerrella eroon kirjasta.

Tätä ennen sain neljästä paikasta kieltävän apurahapäätöksen, joten saldo on nyt 4–2. Puhun rahasta, koska se kiinnostaa kaikkia ja turha kursailu on ärsyttävää. Olen hakenut muitakin apurahoja, koska käytännössä tällaiseen projektiin saa uppoamaan lähes niin paljon aikaa kuin haluaa.

Alussa mainitut apurahat ovat kuudelle ja kolmelle kuukaudelle. Lisäksi olisi jonkun verran matkakuluja ja taustatoimittajan duunia, mutta katsotaan nyt, miten noiden muiden apurahahakujen kanssa käy. Luultavasti huonosti.

En ole ihan tarkkaan vielä päättänyt, miten kalenterini organisoin, mutta käytännössä iso osa loppuvuodesta ja ensi vuoden alkupuoli on nyt varattu kirjan tekemiselle. Se tarkoittaa, että muille hommille pitää sanoa toistaiseksi ei.

Olen melko varma, etten tule blogaamaan kirjan etenemisestä säännöllisesti. Sori! Mutta minulta saa kyllä kysyä asiasta, koska jauhan siitä mieluusti esim. lounaalla.

Jokainen juttu on uusi projekti siinä mielessä, ettei lopputuloksesta voi olla aloittaessa varma. Voi käydä vaikka niin, että on kirjoittamassa pitkälti yhden ihmisen — tuomitun tietokonerikollisen – ympärillä pyörivää feature-artikkelia, mutta kyseinen ihminen ei vastaa yhteydenottopyyntöihin.

Ei sähköposteihin, ei tekstiviesteihin, ei pikaviesteihin, ei puheluihin.

Aloin jo kehitellä tapoja, joilla kirjoitan jutun pelkästään haastattelemalla muita ja turvautumalla kirjallisiin lähteisiin, koska onhan sekin mahdollista.

Eräänä keskiviikkona jutun tilaaja kyseli etenemisestä ja minä jouduin vastaamaan, että ei se oikein etene.

Tuntia myöhemmin tilanne muuttui:

Ja mitäkö siitä seurasi? Long Play -artikkeli Hakkerin etiikka, jonka voi nyt ostaa ja lukea.

Lena Dunhamin Lenny Letter -postituslistan viestit lähetetään tilaajille tiistaina. Instagramissa, Twitterissä ja ties missä muissa kanavissa tarjoillaan maanantaina maistiaisia tulevista jutuista ja kerrotaan, että vielä ehdit tilata. Keskiviikkona jutut julkaistaan webissä, heitetään niistä uudestaan linkit sosiaalisen median puolelle ja samalla vinkataan, miten pääset ensi viikolla lukemaan jutut jo ennen keskiviikkoa – nimittäin tilaamalla.

(Tämänkin opin Nieman Labin blogista, jota kannattaa lukea.)

Kielikello, tuo mainio kielilehtemme, julkaisi taannon jutun siitä, mitä sitaateille tapahtuu lehtijutuissa. Suomalaisissa medioissa lainauksia käytetään melko vapaamielisesti (ja niitä on useimmissa jutuissa ihan liikaa), joten olen eri mieltä kainalojutussa annettujen ohjeiden kanssa:

Vaikka haasteltava olisikin käyttänyt maasto-sanaa, toimittajan kannattaa ehkä muuttaa se. Menevätkö lukijan mietteet muuten liikaa konkreettiseen maastoon, vaikka ilmeisesti tarkoitetaan toreja ja kauppakeskuksia? Tilalle voisi kirjoittaa vaikkapa ”käymme rokottamassa ihmisiä siellä, missä he liikkuvat”. Sisältö ei muutu, mutta muutos auttaa lukijaa, koska ajatukset eivät joudu harhateille.

Tuollaisessa tapauksessa on parempi noudattaa ohjetta, joka annetaan jutussa hieman myöhemmin:

Jos tuntuu, että sitaatti muuttuu liiaksi alkuperäisestä, kannattaa käyttää epäsuoraa referointia – siis selittää asia juoksevassa tekstissä tiivistäen.

Tilannetta voi verrata vaikka siihen, mitä Reutersin Handbook of Journalism sanoo kohdassa quotations:

Quotes are sacred. Do not alter anything put in quotation marks.

Toisaalta BBC:n ohjeessa todetaan seuraavaa:

Ensure the quotation is comprehensible and makes sense. Do not expose a speaker to ridicule by bringing his/her grammatical/linguistic incompetence to a wider audience. Again, a combination of indirect speech and omission should solve the problem.

Minun syntini on, että käytän puhekielisiä sitaatteja. En ole varma, aionko parantaa tapani, mutta ainakin yritän käyttää jutuissa koko ajan vähemmän ja vähemmän sitaatteja.

Siteeraisin tässä myös AP:ta ja Chicago Manual of Styleä, mutta kun ovat molemmat maksumuurin takana.