Sarjassamme näsäviisastelua asioista, jotka eivät minulle kuulu.

Helsingin Sanomien perjantainen lehti kannettiin meille kotiin Helsinkiin aamuyön tunteina. Sen avausaukeaman oikeassa alanurkassa vinkataan jutuista, jotka julkaistaan tänään kello 16.30.

Lehti on lähetetty painoon joskus ennen puoltayötä ja veikkaan, että levymyyntiaiheesta kirjoittanut toimittaja ei ole ollut silloin enää työpaikalla muutamaan tuntiin. Tästä herää kaksi kysymystä.

1. Miksei juttu ole jo aamun lehdessä? (Okei, ehkä se oli eilen vielä kesken, mutta uutiskärki kuitenkin näemmä tiedettiin.)
2. Miksei juttua julkaista Hesarin nettisivuilla heti kun se valmistuu?

Ymmärrän iltapäiväpainoksen idean siinä mielessä, että rajallinen paketti uutisia tuntuu mukavammalta kuin rajaton meri, jonka horisontti möllöttää avoimena eikä vastarantaa koskaan näy. Tiedän myös, etten ole ip-painoksen kohderyhmää, joten minun miellyttämiselläni ei ole mitään väliä.

Silti jää sellainen olo, että tämän voisi hoitaa yksinkertaisemminkin.

Olen suuri uutiskirjeiden ystävä*, joten tilasin äskettäin Talouselämän version. Hämmästys oli suuri, kun eilen silmäilin sitä. Otsikot nimittäin olivat tyhmää klikkien kalastelua, mutta heti sen perässä luki jälkirivi tai ingressi, jossa otsikon mysteeri selitettiin:

Venäjän ”karu luku” on bkt:n tippuminen 4,5 prosenttia ja karkin mässyttäjän hyvä uutinen on makeisveron korotuksen peruminen.

”Älä tee näin” eli heitä paristoja roskikseen ja ”ala” on suomalaiset mediatalot.

Esitän retorisen kysymyksen: jos kerran klikkiotsikot ovat webin uutiskilpailussa välttämättömyys, miksi uutiskirjeessä ei sitten ole pelkkiä otsikoita? Tai miksei Talouselämän etusivulla ole pelkkiä otsikoita ilman häiritseviä selityksiä?

Tosin nyt pelkään, että joku Talentumilla lukee tämän ja uutiskirjeestä otetaan jälkirivit pois. Tiedätte sitten ketä syyttää.

*: Olen niin suuri uutiskirjeiden ystävä, että pyöritän yhtä sellaista itse: Viisi. Viisi juttua kerran viikossa, ei mainoksia. Kokeile toki.

Aina kun lähetän jutun ensimmäisen version tilaajalle, minua jännittää. Viimeksi siis tänään kello 9.24.

Ensimmäinen versio ei ole vielä valmis juttu. Oletan, että sitä pitää vielä työstää.

Ensimmäinen versio on kokonainen, eli siitä ei pitäisi puuttua mitään kovin tärkeää. Sen rakenne on edes jollain tavalla kasassa, eli tarina kulkee sulavasti kappaleesta toiseen. Aloitus on kiinnostava ja lopetuksesta jää lukijalle edes jotain mieleen.

Mutta sitten taas toisaalta: ensimmäinen versio on yleensä löysä ja siinä on ylimääräistä läskiä, jonka voi helposti napsaista pois.

Välissä on lauseita, joista ei saa selvää; lauseita, joissa käytetään tarpeettomasti passiivia; ja lauseita, joiden kirjoittaja itse tietää olevan epäilyttäviä purkkakorjauksia, mutta joita ei ole laiskuuttaan vielä saanut poistettua.

Ensimmäisestä versiosta saattaa puuttua etukäteen sovittuja osioita joko siksi, että ne osoittautuivat prosessin aikana huonoksi ajatukseksi tai siksi, että kirjoittaja on unohtanut ne. Tai sitten rakenne pannaan kokonaan uusiksi, koska ensimmäinen versio on löysästi ajateltu.

Ensimmäisessä versiossa on ainakin yksi niin typerä virhe, että sitä alkaa välittömästi epäillä omaa ammattitaitoaan.

Vaan toinen versio, ai että. Sen lähettäminen ainoastaan hävettää.

Amerikkalainen radio ei ole pelkkiä soittolistoja ja howardsternejä, vaan myös monia ihan himputin kiinnostavia ohjelmia. Olen jo aiemmin hehkuttanut muun muassa This American Lifeä, Radiolabia ja Planet Moneytä, mutta niiden lisäksi kannattaa ehdottomasti koekuunnella muutama Radiotopia-otsikon alle koottu show.

Varsinaisesti halusin kuitenkin kertoa This is Radio -haastattelusarjasta, jossa naamat äänien takana (…mitä?) kertovat työstään.

David Remnick on maailman parhaan lehden* eli New Yorkerin päätoimittaja. New Republicin haastattelussa hän kertoo journalistisesta riippumattomuudesta, riman asettamisesta korkealle, netin ja printin rinnakkaiselosta ja Seymour Hershistä.

Mary-Kay Wilmers puolestaan johtaa London Review of Booksia, joka ei – toisin kuin artikkelin otsikko antaa ymmärtää – ole maailman paras lehti (ks. edellä*), eikä edes yhtä hyvä kuin New York Review of Books. Observerin jutussa kerrotaan LRB:n taustoja, pohditaan sukupuolien välistä tasa-arvoa toimituskunnassa ja perustellun mielipiteen tärkeyttä.

Valaisevia juttuja molemmat, vaikka voisivat olla syvällisempiäkin.

_{*en suostu väittelemään aiheesta}

Puhelimessani on 5,5-tuumainen näyttö, jossa on 1280×720 pikseliä. Siis melkoisen iso ruutu, jolle mahtuu vaikka mitä. Kuinka arvelette mediatalojen hyödyntävän tätä ominaisuutta kännykkäsivustoillaan?

Tietenkin näin:

…mutta tuossa sentään vielä näkee jutun otsikon, toisin kuin täällä:

Edit:

@osulop Siinä #ESS -esimerkissä ei kyseessä ole mobiilibanneri vaan paraatipaikan mainos täyskorkeana. Sehän katkeaakin kesken.

— Aki Salo (@akisalo) November 20, 2013

Aiemmat osat: yksi, kaksi ja kolme.