Mitä vastata, kun journalistin työtä sanotaan puolueelliseksi?

Olen Third Coast International Audio Festival -tapahtumassa, jossa on menossa paneelikeskustelu USA:n presidentinvaaleista.

Yleisöstä kysyttiin, miten reagoida journalistina, kun kuulija syyttää puolueelliseksi.

Sam Sanders (en tunne työtään, mutta on ollut eri fiksu tässä paneelissa) sanoi että hän esittää tuollaisessa tilanteessa vastakysymyksen: kerro mitä puolueellista olemme tehneet. Jos kysyjällä on oikeita esimerkkejä, aiheesta pitää keskustella toimituksessa. Aika usein niitä ei ole.

Valmista vastausta ei tarvitse olla. Ihmisillä on näkemys aiheesta eikä se helposti muutu, vaikka sanoisit mitä.

Tämä on siis tietenkin sanottu sillä oletuksella, että journalisti on tehnyt työnsä hyvin.

Gawker kuoli, kommentaattorit kirjoittavat

Kymmenkunta vuotta sitten kirjoitin Gawkerista lyhyen jutun, joka on niin huono, etten siteeraa sitä tässä.

Sen sijaan linkkaan vinon pinon maanantaina lopettaneesta Gawkerista kirjoitettuja artikkeleita ja blogipostauksia, joista useimmat muistelevat edesmennyttä julkaisua lämmöllä, mutta on mukana muutama neutraalis-kriittisempi pätkäkin.

Kokonaiskatsauksista parhain on Max Readin juttu New York Magazinessa. Se käy läpi saitin historian, voitot ja tappiot. Kirjoittaja on puolueellinen kuin mikä, joten tasapainoa tarjoaa Simon Dumenco Ad Agessa.

Gawkerin nykyiset ja entiset tekijät julkaisivat viimeisenä päivänä saitilla yhtä jos toista. Entiset päätoimittajat muistelivat saitin vaiheita. (Suosikkilauseeni: Peter Thiel, you make Fred Durst look pretty chill. Hats off to you, I guess.) Choire Sicha kirjoitti siitä, miten jokaisen julkaisun on joskus kuoltava ja kamoon, se on Choire Sichan kirjoittama juttu! Ne eivät ole koskaan tylsiä.

Hamilton Nolan määritteli Gawkerin sijainnin vapauden ja näkyvyyden nelikentässä:

Most journalism jobs exist on a continuum between audience and freedom. If you want a lot of people to pay attention to you, you work at a place where the individual writer’s voice is completely subsumed into the institutional voice. If you want complete freedom to write whatever the hell you want, you write on your personal Tumblr, where the whole world will ignore you. Gawker was one of the few places ever to exist that offered both a large, steady audience and almost complete freedom.

Insinörtit kokosivat tilastoja Gawkerin jutuista ja kommenteista kautta aikain.

Viimeisen sanan saa Nick Denton.

Jäävään itseni journalistina seuraavista jutuista

Listan 1. ja 2. sija

Kävi niin, että aloin podcast-tuottajaksi. Ylellä pyörivä atk-aiheinen Vikasietotila on varmaan jo kaikille tuttu ja jos ei ole, mikä teitä vaivaa? – nyt hopi tilaamaan ja kuuntelemaan.

Mutta Yle ei ole ainoa alan asiakkaani, sillä tuotan myös Liberan Yleinen tasapaino -podcastia. Tästä seuraa jääviysongelma, jonka ratkaisen olemalla kirjoittamatta juttuja Liberasta. (En ole tähän mennessäkään kirjoittanut yhtään sellaisia juttua, mikä on osasyy sille, etten pidä tätä nimenomaista asiakkuutta kovin hankalana.)

Freelancereiden asiakkaiden synnyttämästä jääviydestä oli hyvää pohdintaa Currentissa, joka on amerikkalaisen public radion asioita käsittelevä julkaisu. Siellä on aika paljon puhetta podcasteista nykyään, mutta tämä nimenomainen juttu ei tietenkään rajoitu vain niihin:

For example, it’s generally agreed that staffers and freelancers alike shouldn’t cover a spouse’s company or political campaign. But what if a freelancer once contributed to an airline’s in-flight magazine and is then asked to cover the airline industry?

Listaan jatkossa sidonnaisuuteni erillisellä sivulla, jotta lukijat voivat arvoida journalististen motiivieni puhtautta.

Tilannetta voinee jossain määrin verrata taloustoimittajien pörssieettiseen suositukseen, tai sitten ei. Nämä ovat uusia asioita sekä minulle että enempi vähempi koko alalle.

Aloin miettiä asiaa viime vuonna, kun kirjoitin Allerille juttuja Some Awards -tapahtumaa ja -seminaarisarjaa varten.

Ajattelin sitä lähinnä asiakaslehteen kirjoittamisena, eikä asiakaslehtityötä ole yleensä pidetty journalistisesti kovin raskauttavana. Mutta toisaalta noiden funktio oli markkinoida suoraan Allerin tapahtumaa – ei kuitenkaan suoramarkkinoida; pitäisi ehkä keksiä parempi termi –, kun taas vaikkapa Pirkassa julkaistut kepeät lifestyle-pätkät ovat epäsuorempaa mainontaa.

Joten päädyin tällaiseen ratkaisuun. Oletan ainakin toistaiseksi voivani erottaa journalistisen työn ja muun mediaduunin toisistaan niin, että niitä on mahdollista on tehdä samaan aikaan. Voi olla, että joudun korjaamaan tätä näkemystä. En väitä olevani aina kaikessa ja ikuisesti oikeassa. (Marttyyripisteet!)

PS: Jos yhtäkkiä tajusit tarvitsevasi podcastin, lähetä sähköpostia olli@nonfiktio.fi ja kerron miten voin auttaa.

Sain apurahaloita tietokirjani tekemiseen

Kävi sitten niin, että Suomen Kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto myönsi minulle 12 000 euron työskentelyapurahan tietokirjani tekemistä varten.

Kun siihen lisätään viime viikolla tullut 5 000 euron kirjastoapuraha, kustantajan kilpailusta voittamani 5 000 euron palkinto ja kustannussopimuksen muutama tonni, lienee tilanne se, etten enää voi luikerrella eroon kirjasta.

Tätä ennen sain neljästä paikasta kieltävän apurahapäätöksen, joten saldo on nyt 4–2. Puhun rahasta, koska se kiinnostaa kaikkia ja turha kursailu on ärsyttävää. Olen hakenut muitakin apurahoja, koska käytännössä tällaiseen projektiin saa uppoamaan lähes niin paljon aikaa kuin haluaa.

Alussa mainitut apurahat ovat kuudelle ja kolmelle kuukaudelle. Lisäksi olisi jonkun verran matkakuluja ja taustatoimittajan duunia, mutta katsotaan nyt, miten noiden muiden apurahahakujen kanssa käy. Luultavasti huonosti.

En ole ihan tarkkaan vielä päättänyt, miten kalenterini organisoin, mutta käytännössä iso osa loppuvuodesta ja ensi vuoden alkupuoli on nyt varattu kirjan tekemiselle. Se tarkoittaa, että muille hommille pitää sanoa toistaiseksi ei.

Olen melko varma, etten tule blogaamaan kirjan etenemisestä säännöllisesti. Sori! Mutta minulta saa kyllä kysyä asiasta, koska jauhan siitä mieluusti esim. lounaalla.

Kirjoitin Long Play -artikkelin

Jokainen juttu on uusi projekti siinä mielessä, ettei lopputuloksesta voi olla aloittaessa varma. Voi käydä vaikka niin, että on kirjoittamassa pitkälti yhden ihmisen — tuomitun tietokonerikollisen – ympärillä pyörivää feature-artikkelia, mutta kyseinen ihminen ei vastaa yhteydenottopyyntöihin.

Ei sähköposteihin, ei tekstiviesteihin, ei pikaviesteihin, ei puheluihin.

Aloin jo kehitellä tapoja, joilla kirjoitan jutun pelkästään haastattelemalla muita ja turvautumalla kirjallisiin lähteisiin, koska onhan sekin mahdollista.

Eräänä keskiviikkona jutun tilaaja kyseli etenemisestä ja minä jouduin vastaamaan, että ei se oikein etene.

Tuntia myöhemmin tilanne muuttui:

contact

Ja mitäkö siitä seurasi? Long Play -artikkeli Hakkerin etiikka, jonka voi nyt ostaa ja lukea.