Tutkijat selvittivät, millaisia artikkeleita New York Timesin lukijat sähköpostittelevat toisilleen. Tulos: ylevöittäviä.
Toisin sanoen pääpaino ei olisikaan kohuotsikossa – tai siis ehkä sellainen klikataan auki, mutta ei ainakaan vinkata enää kaverille – vaan tunteissa ja iloisissa yllätyksissä. Eikä missä tahansa hömpänpömpässä, sillä NY Timesin kohdalla etenkin linkkejä tiedejuttuihin jaettiin innolla.
Onhan tässäkin yksi tavoite jutun kirjoittamiselle:
Seeing the Grand Canyon, standing in front of a beautiful piece of art, hearing a grand theory or listening to a beautiful symphony may all inspire awe. So may the revelation of something profound and important in something you may have once seen as ordinary or routine, or seeing a causal connection between important things and seemingly remote causes.
Ei kai kukaan halua myöntää tulleensa luihun toimittajan otsikon juksaamaksi ja lähettää juttua vielä eteenpäin. Niin ne ihmiset vain lähettävät tyytyväisinä sähköpostia tietämättä, että ilman somea he nyt vain kuihtuvat pois.
Ai niin, alapalkki hyppää tekstin päälle iPhonella. Saattaa kannattaa kokeilla plugaria, joka tekee mobiiliversion automaattisesti.
NY Timesin David Carr lisäsi pienen huomion:
Mobiiliulkoasusta: mulla oli toisaalla käytössä sama plugari kuin wordpress.comissa, mutta siinä oli tiettyjä cachen rikkomiseen liittyviä ongelmia. Ehkä vain poistan position: fixedin. Sano mitä tapahtuu.
Jees, nyt näkyy paremmin.
Oli jakamisne kanava mikä tahansa, mun tuntuma on että ihmiset eivät jaa eteenpäin ensisjaisesti sitä mistä itse pitävät vaan sisältöjä, jotka saavat heidät itsensä vaikuttavamaan fiksuilta, hauskoilta tai persoonallisilta.
Some-juttu oli olevinaan sarkasmia. Jeren kiteytys on onnistunut.
Mä varmaan eroan keskivertolukijasta. Tai siis taatusti eroan. Itse jakelen varsin paljon linkkejä, jotka olivat minusta kiinnostavia. Huomattavasti vähemmän sitten lähetän juttuja suoraan yksittäisille tyypeille, koska siinä pitää olla jo vähän kärryillä sen kiinnostuksenkohteista ja noin.