Luin melkeinpä velvollisuudentunnosta Michael Lewsin kirjoittamaa Tom Wolfe -henkilökuvaa, kun tajusin kirjoittajan toimineen perin juurin ovelasti.

Jutun ensimmäinen, nykyhetkessä tapahtuva osio on noin 8 500 merkin mittainen, jonka jälkeen hypätään Wolfen arkistoon ja sen myötä menneisyyteen. Seuraa 45 000 merkkiä enempi vähempi kronologista kerrontaa, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä – kunnes aivan viime metreillä päästään täysin huomaamattomasti, sujuvasti ja loogisesti takaisin samaan aiheeseen, johon ensimmäinen osio päättyi.

Jumalauta! On sillä pokkaa.