Kun viimeksi kirjoitin joukkorahoitetusta Apotti-jutustani, kerroin sen olevan kesken. Nyt juttu on valmis, kaikki 26 312 merkkiä.

Mikä siinä kesti?

Noh, tuota, viivyttely ja ahneus iskivät. Kun olin livennyt deadlinestä sillä perusteella, että halusin vielä kerätä lisää tietoja, oli minun helppo tehdä muita kirjoitushommia välissä ja lykätä Rapport-juttua aina vain eteenpäin.

Pian se oli niin paljon myöhässä, että minua hävetti tehdä jutulle yhtään mitään. Samaan aikaan tuntui siltä, että artikkelin pitäisi olla poikkeuksellisen briljantti, että sillä voisi mitenkään yrittää hyvittää venymistä.

Selittelyä, mutta niin siinä kävi. Olen pahoillani.

Opitko jotain joukkorahoitteisen journalismin tekemisestä?

Opin sen, että täydellinen vapaus voi olla lamaannuttava tunne. Normaalisti minulla olisi ollut edes jonkinlainen käsitys jutun lukijakunnasta, koska lehdet ovat profiloituneet nykyään varsin tarkkaan. Minulla olisi ollut editori, joka olisi pakottanut valitsemaan näkökulman ja iskemään perseen penkkiin ennen deadlinea. Toki sain nytkin apua monilta ihmisiltä, mutta heillä ei ollut varsinaisesti valtaa tekemisiini.

Millainen jutusta tuli?

Sanoinko jo että siitä tuli aika pitkä? Homma pääsi vähän käsistä ja päädyin kirjoittamaan ”faktoja koko rahalla” -tyyppisen koosteen Apotin taustoista, kritiikeistä ja nykytilanteesta. Toivottavasti jutun lukeminen auttaa ymmärtämään, mistä Apotissa on kyse — vaikka paljon asioita jäi toki artikkelin ulkopuolelle.

Missä sen voi lukea?

Ei vielä missään, koska Journalistin ohjeiden kohdan 18 mukaisesti haastateltavan pyyntöön tarkastaa lausumansa ennen julkaisemista on syytä suostua, jos julkaisuaikataulu sen mahdollistaa. Juttu julkaistaan Rapportin sivuilla heti kun tämä asia on kuitattu.