Maikkari hermostui, kun Iltalehti spoilasi Salkkareiden avausjakson tapahtumat. Asiasta kerrottiin kanavan yleiselle tiedotussähköpostilistalle lähetetyllä viestillä, joka ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi (referoituna Marmaissa).

Nyt sieltä on tullut uusi viesti, jossa jatketaan samalla linjalla. Jo otsikossa lukee Tiedonanto – ei julkaistavaksi ja sisältö on vielä oudompaa:

Haluamme saattaa toimituksiin tiedoksi, että MTV MEDIA on ryhtynyt toimenpiteisiin Iltalehden Salatut elämät -juonipaljastusjuttujen (12.8.2009 ja 24.8.2009) ja kuvakaappausten johdosta.

Iltalehdeltä poistetaan toistaiseksi Venetsia-järjestelmän oikeudet MTV MEDIAn tv-kanavien tietojen ja materiaalien osalta.

MTV MEDIA korostaa, että kyse ei tässä tapauksessa ole tiedotuskielteisyydestä, vaan pyrkimyksestä säilyttää Venetsia-palvelu helpottamassa tv-asioista kirjoittavien toimittajien työtä. Tämä edellyttää kaikilta palvelun käyttäjiltä käyttöehtojen ehdotonta hyväksymistä ja noudattamista.

Tavoitteenamme on jatkaa luottamukseen ja sääntöjen noudattamiseen perustuvaa yhteistyötä kaikkien medioiden kanssa.

Tämä viesti on tarkoitettu toimituksiin sisäisesti tiedoksi, ei julkaistavaksi.

Minulle on sinänsä aika lailla sama, miten kanava ja Iltalehti asiansa keskenään hoitavat, mutta tämä sähköposti on outo. Miksi ei julkaistavaksi tarkoitettu ja ei tiedotuskielteisessä hengessä kirjoitettu viesti sitten lähetettiin kaikille toimittajille, ellei sitten tarkoituksena ole vihjata, että näin käy sääntöjen rikkojille?

Ehkä saamme asiaan vastauksen pian.

Slaten journalismikriitikkonakin työskentelevä Jack Shafer on vihainen mies. Viimeksi häntä vitutti The 9/11 Anniversary Racket, eli tiedotusvälineiden tapa muistella menneitä.

Ongelma on Schaferin mielestä siinä, että:

the anniversary article makes no attempt to advance the story or deepen the collective understanding of the selected anniversary event.

Erityisesti häntä hiertää outo kiintymys kymmen- ja viisivuotismuisteloihin, ikään kuin niillä vuosilla olisi enemmän väliä kuin 1-, 2-, 3-, 4-, 6-, 7-, 8- tai 9-vuotispäivillä:

The hollowness of the anniversary story is revealed in the press corps’ arbitrary embrace of anniversaries ending in zero or five—as if some numerology-inducing worm has eaten a hole in their brains. Why will the 50th anniversary of the shoot-down of Gary Powers’ U-2, coming in May 2010, be treated as more newsworthy than the 49th anniversary, which just passed?

Edit: Lehtien juhlanumerot vasta huuhaata ovatkin:

Publishers love the self-valentines because they make the anniversary issue a ”destination” for advertisers—much easier to sell than the crap that’s published the rest of the year. Editors love the ”looking back on our rich history”-quality of milestone mags because nobody can say no to onanism.

• ainakin minua ärsyttävät usein 10 parasta tapaa, joilla…, 5 asiaa, joita… ja 13 uusinta uutta, jotka… -tyyppiset jutut
• Paul Graham on kirjoittanut esseen, jossa hän analysoi ilmiötä: The List of N Things
• hänen mukaansa listajuttujen viehätys on siinä, että ne ovat helppolukuisia: jutun voi lukea missä järjestyksessä tahtoo ja skipata kohdat, joita ei jaksa lukea tai ymmärrä
• koska listajuttujen rakenne on lista, ne ovat litteitä – ei alkuhoukuttelua, ei ajatuksen kehittelyä, ei loppuhuipennusta
• mutta myös: The list of n things is easier for writers as well as readers. When you’re writing a real essay, there’s always a chance you’ll hit a dead end. A real essay is a train of thought, and some trains of thought just peter out […] The compartmentalized structure of the list of n things protects the writer from his own stupidity in much the same way it protects the reader.
• jokos tässä oli kuusi kohtaa?

Lueskelin Kalle Kultalan elämäkertateosta Kuvien palvelija vuodelta 1985. Sieltä löytyi seuraava pätkä:

Menin myymään [Jean Sibeliuksen palkitsemistilaisuuden] valokuvia Hufvudstadsbladetiin, sitten Uuteen Suomeen, ja viimein Ludviginkadulle Helsingin Sanomiin.

[…]

Toimitussihteeri vilkaisi valokuvia ja antoi ne minulle takaisin.
– Meidän oma valokuvaajamme on ollut siellä! Me käytämme oman valokuvaajamme Reino Loppisen valokuvia.
Tiesin vuorenvarmasti, että Jopi Ruotsalainen erehtyi. Mutta hän ja Helsingin Sanomat olivat kuin paita ja peppu. Ylimielisiä, rahaasäästäviä, ja vain Helsingin Sanomat oli aina oikeassa.

[…]

Helsingin Sanomat on aina ollut mahtavampi kuin yksityinen lehtivalokuvaaja – freelancer. Silloin oli vuosi 1953 ja nyt on 1985. Mutta Helsingin Sanomat on aina oikeassa. Väärässä ovat vain pienet ihmiset.

Vallan erinomaisen New York Times Magazinen päätoimittaja Gerald Marzorati vastaili taannoin lukijoiden kysymyksiin.

Mukana on muuan hämmentävä yksityiskohta. Lehdessä julkaistu 77 000 merkin reportaasi Memorial Medical Centeristä Katrinan jälkeen maksoi kaikkineen melkein puoli miljoonaa dollaria:

Long -form journalism is expensive: The Magazine is publishing a 13,000-word piece on Sunday (it will be up online earlier) that we did in partnership with ProPublica, the independent, not-for-profit newsroom. One of ProPublica’s editors and I did a back-of-the-envelop calculation yesterday of what the total cost of the piece actually was, figuring in several years of reporting and nearly a year of editing. Estimate: $400,000.

Aiheesta tarkemmin Nieman Journalism Labissa.

Edit: Hinta purettuna osatekijöihinsä.

Katsopa tätä sivua:

Näetkö kuvassa

• henkilökohtaisen talousneuvojan
• vai viattoman perheen kimppuun hyökänneen muukalaisen?

Evan Ratliff on yhdysvaltalainen freelance-toimittaja, jonka päästä on luvattu 5000 dollarin palkkio. Kyseessä on Ratliffin kirjoittaman Jäniksen vuosi -henkisen jutun havainnollistus: voiko ihminen vain kadota?

En ole varma, mitä mieltä olen tempauksesta. Toisaalta kyseessä on aika hauska tapa tuoda lukijat mukaan leikkiin ja samalla tehdä tekstistä konkreettista, mutta toisaalta… onhan toi melkoinen gimmick.