Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Kolmas opetus: aihe vs kirjoittaja

Tämä liittyy enemmän Rapportin nykymalliin kuin varsinaisesti kaikkeen joukkorahoitettuun journalismiin.

Järkeilin Apotti-jutun hakemusta tehdessäni, että loppujen lopuksi jutun kirjoittajalla ei ole kovin paljon väliä. En siis usko, että monikaan maksoi artikkelista juuri siksi, että minä olin tekemässä sitä, vaan pikemminkin siksi, että aihe kiinnosti heitä.

Kyseessä on perstuntuma, joka perustuu kahteen irtofaktaan. Yksi: ihmiset eivät osaa nimetä kuin aivan muutaman toimittajan (väitteelle saattaa löytyä tukea Saska Saarikosken paperista tai sitten ei). Kaksi: suomalaisia (fiktio)elokuvia mennään katsomaan ensisijaisesti niiden aiheen perusteella.

Muutama kaveri varmaan vilkaisee Apotti-juttua siksi, että se on minun kirjoittamani, mutta muille sillä ei ole mitään väliä. Siksi Rapportin toimittajia korostavaa mallia (”tue tätä journalistia!”) toimivampi saattaisi olla sellainen, jossa tukijat pääsevät selailemaan aiheita ja juttuehdotuksia.

Toisaalta: ulkomailta tiedämme, että Patreonin tapaiset järjestelmät, joissa tuetaan nimenomaan yhden tekijän duuneja, voivat toimia. Useimmat joukkorahoitusvempeleet perustuvat projekteihin eli ne alkavat ja loppuvat, mutta Patreon yrittää taata jonkinlaisen toimeentulon määräämättömäksi ajaksi. Mutta se on selvästi vaikeampaa.

Tosin jos tahdot maksaa minulle kuukausittain siitä, että Harjoitan Journalismia™, se voidaan varmaan järjestää. Lähetä sähköpostia.

Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Toinen opetus: keitä lukijat ovat?

Jo ensimmäisessä osassa totesin, että vapaus ei ole minulle pelkästään hyväksi. Rapportissa journalistit eivät saa tietää tilaajien henkilöllisyyttä ennen kuin juttu on valmiina. Ideana on käsittääkseni helpottaa journalistisen itsemääräämisoikeuden säilyttämistä, sillä tuntemattomia lukijoita ei voi mielistellä. (Tällä kertaa jätetään pois laskuista se, että moni maksaja huuteli internetissä tilanneensa juttuni.)

Asialla on kääntöpuoli. Yleensä julkaisuilla on mallilukijat, joista voi päätellä esimerkiksi sen, millaisella abstraktiotasolla jutun pitäisi liikkua. Puhutaanko nippeleistä vai ollaanko mahdollisimman yleistajuisia? Arvelin, että Apotti-jutusta maksavien joukossa oli huolestuneita kansalaisia, mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat seuranneet aihetta jo pitkään. Kaiken lisäksi arvelin, että jälkimmäinen ryhmä oli luultavasti maksanut jutusta enemmän, eli tyydyttääkseen heidät artikkelin pitäisi olla poikkeuksellisen syväluotaava ja paljastaa kaikki mahdollinen.

Kun kirjoittaa Hesariin, voi aina katsoa lehden arkistoista, mitä samasta aiheesta on kirjoitettu aiemmin. Kaikki lukijat eivät tietenkään muista kaikkea, mutta ainakin siitä saa osvittaa. Millaisia oletuksia voi tehdä joukkorahoitetun yksittäisjutun lukijoista ja heidän tietotasostaan?

Pohdin asiaa pitkään ja päädyin lopulta pelaamaan varman päälle. Yritin kirjoittaa jutun niin, että sen ymmärtäisi suunnilleen kuka tahansa, mutta tungin mukaan niin paljon asiaa, että siinä olisi asiaan perehtyneillekin jotain uutta.

Järkeilin asian niin, että vaikka jutusta maksaneet ihmiset luultavasti kestäisivät vielä jykevämmän paketin, onnellisin lopputulos minun ja jutun kannalta olisi se, että sitä luettaisiin mahdollisimman laajalti ja pitkään. Sen onnistumisesta on vielä mahdoton sanoa yhtikäs mitään.

Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Ensimmäinen opetus: tarvitsen pomon

Normaalisti kirjoitan julkaisuihin, joilla on kymmeniä- ellei satojatuhansia lukijoita. Se on omituinen ajatus, jota ei oikein pysty käsittämään, joten käytännössä keskityn siihen, mitä jutun ostava toimittaja haluaa.

Hän toimii lukijoiden eli asiakkaiden eli maksajien (unohdetaan nyt mainokset tästä hetkiseksi) edustajana. Ostavan toimittajan tai editorin tehtävänä on huolehtia, etten minä harhaudu runoilemaan mitä sattuu vaan teen jutun, joka vastaa suunnilleen alkuperäiseen tehtävänantoon ja sopii kyseisen julkaisun linjaan.

Joukkorahoitetulta jutulta sellainen pääjehu puuttuu. Prosessin mittaan kyselin ulkopuolisilta kommentteja ja mielipiteitä — myös kokeneelta editorilta — mutta loppujen lopuksi tein kuitenkin oman mieleni mukaan, mikä selittää monia asioita, kuten jutun myöhästymisen ja möhkälemäisyyden.

Aina välillä joku jutun ennakkotilaajistakin kyseli netissä edistymiseni perään, mutta syystä tai toisesta niillä ei ollut samanlaista vaikutusta kuin editorin ystävällisellä ”mitä tämä tarkoittaa?” -ukaasilla.

Yksi joukkorahoitetun journalismin ideoista on, että sillä voidaan paikata perinteisten mediatalojen sokeita pisteitä; juttuja, joita kukaan ei ostaisi juuri omaan lehteensä, vaikka niille periaatteessa saattaisi olla kysyntää. Se on hyvä periaate ja varmasti toimi myös minun Apotti-juttuni kohdalla.

Minulle täydellinen vapaus ei näemmä sovi. Olen jo käynyt kehityskeskusteluja Rapportin väen kanssa, koska he ovat kehittämässä palvelun seuraavaa versiota. Pitäisikö siinä vaikkapa olla mahdollisuus palkata editori suoraan Rapportin kautta? Millaista valtaa editorilla olisi?

Yhtenä ehdotuksena oli, että kyseinen henkilö olisi tuottaja, jonka tehtävänä on

• kaivella lukijoiden tekemistä juttuehdotuksista hyvältä näyttäviä ehdokkaita, viilata ne myyvään kuntoon ja etsiä jutulle sopiva tekijä Rapportiin rekisteröityneiden toimittajien joukosta
• huolehtia siitä että toimittaja hoitaa jutun valmiiksi ajallaan eli suunnitella, pohtia ja muokata juttua
• lopuksi huolehtia jutun markkinoinnista eri puolilla internetiä, sillä hyväkään artikkeli ei löydä lukijoita itsestään

Vaan miten tuollainen palvelu pitäisi hinnoitella? Provisio, vakiomaksu, erilaiset portaat? Jäisikö se kokonaan toimittajan palkkiosta irrotettavaksi? Voisiko joku lukijoista haluta maksaa ylimääräistä siitä, että tietää jutun saavan asiantuntevan huoltajan (ts. parantaa sen onnistumismahdollisuuksia)?

Avoimia kysymyksiä, kovin vähän vastauksia.