Ira Glass kertoi This American Lifen tekemisestä vuonna 1998:
So the way that my staff and I talk about stories is we talk about, okay, what’s the anecdote and then where’s the moment of reflection. And we structure the stories like that, over and over and over.
Ensinnäkin
– Ei kai levikki aina voi nousta, sanoi Lemmetty.
– Sen on pakko. Tähän yhtiöön on tietyt tahot upottaneet rahaa niin perkeleesti. Ne haluaa tuottoa pääomalleen. Eikä ne ole mitään pitkämielistä väkeä.
– Meidän pitää ruveta tekemään parempaa lehteä, minä sanoin.
– Vitut! Me ruvetaan tekemään huonompaa lehteä. Juttujen pitää olla sillä tavalla parempia, että ne on selvästi huonompia. Tästä päivästä lähtien mä kiellän kaikki ironiat ja tyylilajit. Pelkkää päälausetta vain ja selvää asiaa. Ihmiset lukee lehteä väsyneenä ratikassa työpäivän jälkeen. Ei ne jaksa keskittyä teidän viisasteluihinne. Ne nukahtaa ja ajaa pysäkin ohi ja joutuu liian kauas kotoa ja liian lähelle jotain sellaista paikkaa, mihin me ei haluta niiden menevän.
ja toisekseen
– Sä olet juuri sopiva mies näihin hommiin. Surkea kirjoittaja ja muutenkin tyhmä. Vielä kun oppisit juomaan ja naimaan.
Arto Salminen: Paskateoria (WSOY, 2001)
But I don’t care about newsprint. I don’t care about cutting down trees and throwing them on people’s doorsteps. That is an anachronism. We’re all going to be working digitally. Everybody in prose is going to work digitally. I mean, books are going to hang on longer because they’re things with greater permanence in the culture, but it’s hard to imagine that any periodical’s digital presence isn’t going to be prominent. So I don’t care about the newsprint at all. That day is gone, and rightly so. I care about the newsroom.
John Herrmanin Access Denied on hieno essee siitä, mitä medialle tapahtuu, kun sen kohteilla on suora yhteys lukijoihin ja katsojiin. Mihin siinä välissä enää tarvitaan joukkoviestimiä?
Kuuntelusuositus: Sami Tenkasen vetämä ohjelma kaupallisen radion historiasta Suomessa on hurjan kiinnostava.
Luin melkeinpä velvollisuudentunnosta Michael Lewsin kirjoittamaa Tom Wolfe -henkilökuvaa, kun tajusin kirjoittajan toimineen perin juurin ovelasti.
Jutun ensimmäinen, nykyhetkessä tapahtuva osio on noin 8 500 merkin mittainen, jonka jälkeen hypätään Wolfen arkistoon ja sen myötä menneisyyteen. Seuraa 45 000 merkkiä enempi vähempi kronologista kerrontaa, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä – kunnes aivan viime metreillä päästään täysin huomaamattomasti, sujuvasti ja loogisesti takaisin samaan aiheeseen, johon ensimmäinen osio päättyi.
Jumalauta! On sillä pokkaa.
Äsken nimeni perään ilmestyi Facebookissa pieni sininen lätkä:
Se tarkoittaa, että olen nyt Facebookin mielestä Virallinen Ja Oikea™ Olli Sulopuisto.
Siihen vaadittiin lomakkeen täyttäminen ja kopio henkilöllisyystodistuksesta. Minä lähetin vielä perään pari linkkiä isoissa medioissa julkaistuihin juttuihini. Pyyntö käsiteltiin viikossa.
Muistaakseni minulla oli joku syy tähän virallistamiseen, mutta en nyt muista millään, mikä. Varmaankin suorat videolähetykset?
Seuraa kaksi anekdoottia aiheesta ”otsikointi on nykyään ihan hanurista”.
Miten on mahdollista, että tiedotteessa on parempi otsikko kuin tiedotusvälineen kirjoittamassa jutussa, joka on oletettavasti käynyt läpi journalistisen prosessin ja on ammattilaisten käsialaa?
Ensin MTV:n viihdetoimitus Twitterissä:
Tuosta ei selviä yhtään mitään.
Sitten Future Filmin tiedote samasta aiheesta sähköpostissani:
Siinä lukee itse asia heti ensimmäisenä. Täydellinen suoritus, huomattavasti parempi kuin MTV:llä.
Jos asiassa haluaa nähdä hopeisen reunuksen, se kimaltelee ranteessa:
Älykellossa klikkiotsikko ei herätä himoa selvittää asian todellista laitaa. Älykellossa paras otsikko on sellainen, josta saa nopeasti selvää.
Ai mitä?
Ai että se on hyvä otsikko ihan vaikka sanomalehdessäkin?
Kaikkea sitä.
Guy Patrick Cunningham arvioi Renata Adlerin kirjan Don’t Settle: The Journalist in the Shadow of the Commercial Web Los Angeles Review of Booksissa.
Hän esittää, että toive urakehityksestä on toimittajan pahimpia vihollisia, koska se ohjaa pelaamaan varman päälle sen sijaan, että jokaisen jutun tekisi niin hyvin kuin mahdollista.
Teen parhaillaan joukkorahoitettua artikkelia rokotuksiin epäileväisesti suhtautuvista ihmisistä. Juttu valmistuu kesäkuun alussa ja materiaalia on jo melkoisesti, mutta on aina mahdollista, että jotain erityisen hyödyllistä on jäänyt huomaamatta.
Jos sinulla on kysymyksiä aiheesta, kiinnostavaa taustamateriaalia tai vaikkapa ehdotuksia haastateltaviksi, nyt on sopiva hetki kertoa niistä. Kommentteja voi jättää esimerkiksi tämän blogimerkinnän perään tai meilata osoitteeseen olli@nonfiktio.fi.