Olen työskennellyt freelancerina täysipäiväisesti vähän reilut viisi vuotta. Aloitin kirjoittamalla elokuvista: arvioita, tekijöiden haastatteluja ja uutisia. Sittemmin uutiset jäivät pois ja muidenkin juttujen määrä väheni. Nykyään kirjoitan arvion silloin, toisen tällöin.

Arvioita kirjoittamalla ei Suomessa elä. Tämä ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Otso Kantokorpi blogasi äskettäin päätöksestään lopettaa kriitikon hommat, osat 1, 2 ja 3. (Käytän jaottelua arvio–kritiikki samaan tapaan kuin John Lahr termejä review ja criticism.)

Kunnollisen kritiikin tekemiseen menee aikaa, koska ensin on luettava kirja, perehdyttävä näyttelyyn, kuunneltava levy, katsottava näytelmä tai elokuva. Sitten pitäisi hankkia sopivasti taustatietoa ja kirjoittaa juttu. Joskus olisi hyvä tutustua taideteokseen uudestaan, mietiskellä, kirjoittaa lisää, lähettää juttu editorille, saada palautetta ja räimiä artikkeli vielä uuteen uskoon.

Samaan aikaan media on todennut, että arvostelut – kritiikkejä päivälehdissä ei juuri julkaista – eivät ole kiinnostava juttutyyppi. Kyseessä on muna-kana-tilanne: haluavatko lukijat toisenlaisia juttuja vai kuvitellaanko toimituksissa niin? Olen itsekin sitä mieltä, että arvio on kulttuurijournalismin kaurapuuroa, jota ei jaksa päivästä toiseen lappaa. Tosin täytyy mainita, että Antti Alanen puolusti taannoin kauniisti arvioiden merkitystä taidekaanonin rakennuspalikoina.

Kollega Esa Mäkinen oli sitä mieltä, että tilanne nyt vain on tällainen ja siitä on turha valittaa. Saloniemi siihen, että hei täällä on meitä, jotka haluttaisiin maksaa laadusta. Kannattaa muuten lukea Esan julkisen Facebook-postauksen kommentit.

Epäilen molempien olevan hieman väärässä.

Jos kustantaja tienaa myymällä mainoksia arvioiden viereen, on luultavasti melko se ja sama, millainen tekstinpätkä reklaamin viereen on rätkäisty. Sen laatu ei juurikaan yhtälössä paina. Kokonaan toinen asia on se, että sanomalehdissä tietyt jutut tai osastot ovat aina subventoineet toisia, eikä yksittäisiä juttuja ole yleensä pidetty tilivelvollisina. Internetin pentele meni ja purki niputusmekanismin, joten nyt on tarvittaessa helppo tulkita veppipalvelimen lokitiedostoista, mikä kiinnostaa ja mikä ei. Se, miten väärin tilastoja voi lukea, on oman blogauksensa – okei, kirjasarjan – aihe.

Tässä kohdin Mäkinen ylikorostaa taloudellista pakkovaltaa (kulttuuriteot, anyone?) ja Saloniemi taas on turhan optimistinen sen suhteen, että Suomessa oltaisiin valmiita maksamaan laadukkaista mediasisällöistä, sillä ilman kulttuurilehtitukea (pdf) harva aviisi selviäisi.

Kyseessä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Yhdysvalloissa on surtu kriitikoiden ammattikunnan kuolemaa luultavasti kovemmin kuin meillä. Minä olen seurannut lähinnä elokuvatoimittajien ja kirjasivujen hidasta kuihtumista. Mitä vähemmän sanomalehdessä tai sähköisessä viestimessä on tilaa arviolle ja mitä huonommin siitä maksetaan, sitä houkuttelevammaksi tulee kirjoittaa aiheesta ilmaiseksi omille nettisivuille.

Work for free or full price. Never for cheap.

Ilmaisuus ei välttämättä tarkoita huonoa laatua, mutta siitä seuraa, että kriitikoksi mielivän on pystyttävä maksamaan harjoittelunsa – niin rahallisessa kuin ajankäytöllisessä mielessä – omasta pussistaan.

Minä ratkaisin ongelman osaltani vuosia sitten. Päätin, etten yritä tulla toimeen vain ja ainoastaan kirjoittamalla elokuvista. Sen sijaan olen käärinyt mediamiljoonatkymppitonnit kirjoittamalla aateekoosta.