Kritiikistä ei ole leipäpuuksi

Olen työskennellyt freelancerina täysipäiväisesti vähän reilut viisi vuotta. Aloitin kirjoittamalla elokuvista: arvioita, tekijöiden haastatteluja ja uutisia. Sittemmin uutiset jäivät pois ja muidenkin juttujen määrä väheni. Nykyään kirjoitan arvion silloin, toisen tällöin.

Arvioita kirjoittamalla ei Suomessa elä. Tämä ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Otso Kantokorpi blogasi äskettäin päätöksestään lopettaa kriitikon hommat, osat 1, 2 ja 3. (Käytän jaottelua arvio–kritiikki samaan tapaan kuin John Lahr termejä review ja criticism.)

Kunnollisen kritiikin tekemiseen menee aikaa, koska ensin on luettava kirja, perehdyttävä näyttelyyn, kuunneltava levy, katsottava näytelmä tai elokuva. Sitten pitäisi hankkia sopivasti taustatietoa ja kirjoittaa juttu. Joskus olisi hyvä tutustua taideteokseen uudestaan, mietiskellä, kirjoittaa lisää, lähettää juttu editorille, saada palautetta ja räimiä artikkeli vielä uuteen uskoon.

Samaan aikaan media on todennut, että arvostelut – kritiikkejä päivälehdissä ei juuri julkaista – eivät ole kiinnostava juttutyyppi. Kyseessä on muna-kana-tilanne: haluavatko lukijat toisenlaisia juttuja vai kuvitellaanko toimituksissa niin? Olen itsekin sitä mieltä, että arvio on kulttuurijournalismin kaurapuuroa, jota ei jaksa päivästä toiseen lappaa. Tosin täytyy mainita, että Antti Alanen puolusti taannoin kauniisti arvioiden merkitystä taidekaanonin rakennuspalikoina.

Kollega Esa Mäkinen oli sitä mieltä, että tilanne nyt vain on tällainen ja siitä on turha valittaa. Saloniemi siihen, että hei täällä on meitä, jotka haluttaisiin maksaa laadusta. Kannattaa muuten lukea Esan julkisen Facebook-postauksen kommentit.

Epäilen molempien olevan hieman väärässä.

Jos kustantaja tienaa myymällä mainoksia arvioiden viereen, on luultavasti melko se ja sama, millainen tekstinpätkä reklaamin viereen on rätkäisty. Sen laatu ei juurikaan yhtälössä paina. Kokonaan toinen asia on se, että sanomalehdissä tietyt jutut tai osastot ovat aina subventoineet toisia, eikä yksittäisiä juttuja ole yleensä pidetty tilivelvollisina. Internetin pentele meni ja purki niputusmekanismin, joten nyt on tarvittaessa helppo tulkita veppipalvelimen lokitiedostoista, mikä kiinnostaa ja mikä ei. Se, miten väärin tilastoja voi lukea, on oman blogauksensa – okei, kirjasarjan – aihe.

Tässä kohdin Mäkinen ylikorostaa taloudellista pakkovaltaa (kulttuuriteot, anyone?) ja Saloniemi taas on turhan optimistinen sen suhteen, että Suomessa oltaisiin valmiita maksamaan laadukkaista mediasisällöistä, sillä ilman kulttuurilehtitukea (pdf) harva aviisi selviäisi.

Kyseessä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Yhdysvalloissa on surtu kriitikoiden ammattikunnan kuolemaa luultavasti kovemmin kuin meillä. Minä olen seurannut lähinnä elokuvatoimittajien ja kirjasivujen hidasta kuihtumista. Mitä vähemmän sanomalehdessä tai sähköisessä viestimessä on tilaa arviolle ja mitä huonommin siitä maksetaan, sitä houkuttelevammaksi tulee kirjoittaa aiheesta ilmaiseksi omille nettisivuille.

Work for free or full price. Never for cheap.

Ilmaisuus ei välttämättä tarkoita huonoa laatua, mutta siitä seuraa, että kriitikoksi mielivän on pystyttävä maksamaan harjoittelunsa – niin rahallisessa kuin ajankäytöllisessä mielessä – omasta pussistaan.

Minä ratkaisin ongelman osaltani vuosia sitten. Päätin, etten yritä tulla toimeen vain ja ainoastaan kirjoittamalla elokuvista. Sen sijaan olen käärinyt mediamiljoonatkymppitonnit kirjoittamalla aateekoosta.

4 thoughts on “Kritiikistä ei ole leipäpuuksi

  1. Arvostelujen merkitys riippuu aika paljon genrestä. Esimerkiksi elokuvateattereissa pyörivien leffojen perusteella on epätodennäköistä, etteikö lukija olisi kuullut koko pätkästä, häntä kiinnostaa lähinnä se, onko se hyvä/kiinnostaako se häntä (ja mainostajat repivät niistä sen muutaman sanan ja tähtiluokituksen). Levy- ja etenkin kirja-arvostelut voivat kuitenkin tuoda täysin tuntemattoman tekijän monen tietoisuuteen. Mietin kyllä joskus musiikkiarvosteluja kirjoittaessa, kuinka mielekästä on yrittää kuvailla levyjen sisältöä. Keskimäärin ihmiset kuitenkin kaivavat ne Spotifystä kuunneltavakseen.

    Minulta on julkaistu viisi kirjaa ja kahdesta niistä on ollut arvostelu isommassa lehdessä. Toinen arvostelija ei ollut lukenut kirjaa lainkaan (fakta, koska kirja oli vielä painossa eikä siitä oltu jaettu arvostelukappaleita ennakkoon). Toinen ei ollut lukenut kirjasta kuin osan ja sen perusteella valitti seikoista, jotka olisivat selvinneet kirjan osista, jotka hän jätti lukematta. Tuntuuhan se vähän surulliselta, jos näin voi tehdä paitsi yläasteella, myös maan suurimpiin kuuluvissa päivälehdissä.

    Toisaalta eräs tuttavani arvostelee kirjoja verkkosivustolle ja hän lukee kaikki arvosteluun päätyvät teokset kahdesti.

    Omaan blogiin arvosteluiden kirjoittamisessa on puolensa, kun voi nostaa esiin vanhojakin teoksia tai esimerkiksi kirjoja, joita ei ole käännetty suomeksi.

  2. Tätä voisi jatkaa (ja jatkankin!) pohtimalla mikä funktio sillä arvostelulla lukijalle oikein on ja missä määrin Internez ja Sosiaaliset Mediat disruptio höm höm etc. Noin niin kuin vaikkapa pohjustuksena niille arvosteluille perustuville laatujournalistisille hankkeille.

    Ekanakin: Puhtaan kuluttajanäkökulman mukaan jutusta haetaan vain tukea (kokemuksen) hankintapäätökselle. Populaarikuluttuurin osalta tämän funktion täyttää yhä useammin (ja nopeammin, ja monipuolisemmin) internetsin (vertais)tarjonta ja kulttuurituottajien omat maistiaispalat. Arvostelijoiden rooli tullee sitä tärkeämmäksi, mitä korkeakulttuurisemmasta tai erikoistuneemmasta pläjäyksestä on kyse, koska tarjonta.

    Toinen funktio on etsiä arvosteluista syvyyttä ja valmista tulkintakehikkoa kokemukselle. I do tiz, parempine leffojen kohdalla varsinkin. Ammattikriitikko on tähän usein eittämättä parempi apu kuin random fesekaveri. Toisaalta tosiharrastajien foorumeilta löytyy usein kaikkein perusteellisimmat ja moniulotteisimmat (yli)tulkinnat ja salaliitoteoriat, tietysti vasta jälkikäteen.

    Kolmas funktio lienee jonkilainen yleissivistyken ja -tietämyksen kasvattaminan, että aijaa, tällaistakin maailmassa siis on.

    …josta taas on lähes huomaamaton liukuma neljänteen, jossa arvostelu tarinana toimii jonkinlaisena sijaiskokemuksena aidolle asialle. Mikä muu pointti (paitsi tuo kolmas, mutta siis liukuma) esimerkiksi olisi jo pidetyn, uniikin kulttuuritapahtuman arvostelulla? Itse huomaan kuluttavani monenkinalaista kulttuuria tällä tavoin. Ja tässä viimeisessä aivan erityisesti taitava kriitikko on vallan parempi kuin internetsin kootut peukut ja haukut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.