Jos minulta kysytään – ja tässä blogissahan todellakin kysytään – maailman parhaat radiofeaturet tehdään Chicagossa. Siellä nimittäin operoi This American Life, jonka jutut saavat melkein aina joko nauramaan, hämmästymään tai (jos olisin herkempi sielu) itkemään.

En yleensä erityisemmin välitä ohjelman esseetyyppisistä inserteistä, mutta kun toimittaja lähtee kentälle mikrofoni matkassaan, tuloksena on kultaa. Esimerkiksi taannoisen Contents Unknown -jakson ensimmäinen osio Needle in a Crapstack on aivan verraton.

Toki aihevalinnat ovat välillä varsin middlebrow, tai kuten The Onion asian ilmaisi: This American Life Completes Documentation Of Liberal, Upper-Middle-Class Existence. Mutta me keskiluokkaiset liberaalit kestetään hyvin pilkkaa itsestämme. Nyt suokaa anteeksi, menen tästä juomaan cappuccinoni.

Eikä kyse sitä paitsi ole pelkästä fiitsutauhkasta. Esimerkiksi Yhdysvaltain asuntolainahässäkkää käsitellyt Giant Pool of Money ja sen jatko-osa selittävät asian paremmin kuin moni muu. (Vinkkinä Oy Suomen Yleisradio Rundradion Ab:lle: tunnin mittainen radio-ohjelma on mainio lokero monimutkaisten asioiden selittämiseen yksinkertaisesti.)

Muutamia sivuja Afganistaniin crowdfunding-rahalla lähteneen Ted Rallin aiemmasta To Afghanistan and Back – A Graphic Travelogue -kirjasta. Hieno formaatti tuo.

Ilta-Sanomien seurapiiritoimittaja Rita Tainola täytti taannoin vuosia, jolloin hänestä kirjoitettiin myös lukuisia lehtijuttuja. Paras minun löytämäni Tainolasta kertova juttu on Ylen Radio 1:n Julkinen sana -lähetyksestä.

Lisäys: Jaana Rinne jututti Tainolaa City-lehdessä vuonna 2005.

Kirjoitin taannoin Mikrobitin Net.nyt-blogissa verkkovarmuuskopiointivempeleistä. Lisäsin juttuun muutaman niin sanotun referral-linkin, joiden kautta rekisteröityneet käyttäjät saivat hieman lisää levytilaa varmuuskopioilleen – ja niin sain minäkin.

Sami Köykkä kyseenalaisti menettelyn Twitterissä: Referral-koodit lehtijutussa on ehkä jo vähän pushing it. Okei, laitoin mäkin blogiin dropboxin refkoodin, mutta… ja myöhemmin selvennyksenä journalistin ei olettaisi saavan etuja jutustaan. (Sami perusti huomionsa net.nytin kommenttiin Linkin perusteella joku saa klikkauksesta taas jonkun sentin, tai jotain.)

Minä tietenkin selittelin käytöstäni kaikin keinoin. Ensin nenäkkäästi (Eli oletuksena on, etten olisi kirjoittanut noista palveluista, ellei olisi ref-linkkiä tarjolla?), sitten puolustellen (Lisäksi ref-linkistä on hyötyä käyttäjälle, eikä edes ole ”plussaa vain uudelle käyttäjälle” -versioita noista) ja lopuksi kysymyksellä: Entä versio, jossa jutussa on sekä ref että ei-ref-linkit?

Mielenkiintoinen tilanne. Voin tietenkin vakuuttaa, että motiivini olivat puhtaat, mutta joudutte luottamaan siinäkin sanaani. Toki journalistista valintaa on tehty joka tapauksessa. Esimerkiksi Mozy ja Dropbox on mainittu jutussa ensimmäisinä siksi, että käytän niitä ja olen niihin tyytyväinen.

Vertaisin tilannetta siis siihen, että jutussa mainitaan yleensäkään tuotemerkkejä. Siinähän ei ole mitään pahaa, jos käyttö on perusteltua. Olisi varsin omituista suositella ilmaisia varmuuskopiointipalveluita ja jättää ne nimeämättä tai linkkaamatta.

Mutta olisiko referral-linkit pitänyt jättää pois ihan jo siksikin, että juttu olisi näyttänyt neutraalimmalta? Todellinen perusteluni nimittäin oli, että valitsin läpinäkyvyyden ja uskoin sen riittävän selitykseksi lukijalle siitä, miksi tein kuten tein. Mielipiteitä?

Kirjan saa ladattua pdf-muodossa Tampereen yliopiston sivuilta.