Kaikkien aikojen suosikkini Imagen jutuista

Aika harvoin nauran ääneen lehtijutulle, mutta Imagessa 2006 julkaistu Ilkka Kariston juttu Paluu Garmisch-Partenkircheniin aiheutti sen.

Syypää oli tämä kohta:

Kotona järjestin mielikuvituskisoja harva se ilta. Olohuoneessamme oli suuri ruskea nojatuoli. Kipusin selkänojan päälle, kyykistyin ja kuulutin hyppääjän nimen. Keskityin. Sitten liu’uin nahkaista selkänojaa pitkin jousitetulle istuimelle: ponnistus, ilmalento ja alastulo, mieluiten tyylikäs telemark. Mittasin tuloksen ja annoin tyylipisteet. Tein vakavin ilmein laskelmia ruutupaperille (menestykseni ala-asteen päässälaskukokeissa johtui luultavasti mäkihypyn monimutkaisen pistelaskujärjestelmän tunnollisesta hinkkaamisesta) ja selostin tilannetta Suomen kansalle puoliääneen.

Olohuonekisani olivat järjettömän pitkiä. Ensin kaksi harjoituskierrosta, sitten koekierros ja lopuksi vielä kaksi varsinaista kilpailuhyppyä. Noudatin orjallisesti oikeiden mäkikilpailujen lähtölistoja, jotka olin leikannut talteen Helsingin Sanomista: ennen kuin pääsin leikkimään Matti Nykästä, Jens Weissflogia ja muita tähtiä, minun oli hypättävä kymmeniä ja taas kymmeniä keskimittaisia hyppyjä Puolan Pjotr Fijaksena, Länsi-Saksan Rolf Schillinä ja Ranskan Gerard Colinina.

Eipä sillä: Imagen juttuarkistoon mahtuu kyllä muutama muukin mainio artikkeli.

Maailman parhaat radiofeaturet

TALJos minulta kysytään – ja tässä blogissahan todellakin kysytään – maailman parhaat radiofeaturet tehdään Chicagossa. Siellä nimittäin operoi This American Life, jonka jutut saavat melkein aina joko nauramaan, hämmästymään tai (jos olisin herkempi sielu) itkemään.

En yleensä erityisemmin välitä ohjelman esseetyyppisistä inserteistä, mutta kun toimittaja lähtee kentälle mikrofoni matkassaan, tuloksena on kultaa. Esimerkiksi taannoisen Contents Unknown -jakson ensimmäinen osio Needle in a Crapstack on aivan verraton.

Toki aihevalinnat ovat välillä varsin middlebrow, tai kuten The Onion asian ilmaisi: This American Life Completes Documentation Of Liberal, Upper-Middle-Class Existence. Mutta me keskiluokkaiset liberaalit kestetään hyvin pilkkaa itsestämme. Nyt suokaa anteeksi, menen tästä juomaan cappuccinoni.

Eikä kyse sitä paitsi ole pelkästä fiitsutauhkasta. Esimerkiksi Yhdysvaltain asuntolainahässäkkää käsitellyt Giant Pool of Money ja sen jatko-osa selittävät asian paremmin kuin moni muu. (Vinkkinä Oy Suomen Yleisradio Rundradion Ab:lle: tunnin mittainen radio-ohjelma on mainio lokero monimutkaisten asioiden selittämiseen yksinkertaisesti.)

Saako toimittaja hyötyä jutustaan?

Kirjoitin taannoin Mikrobitin Net.nyt-blogissa verkkovarmuuskopiointivempeleistä. Lisäsin juttuun muutaman niin sanotun referral-linkin, joiden kautta rekisteröityneet käyttäjät saivat hieman lisää levytilaa varmuuskopioilleen – ja niin sain minäkin.

Sami Köykkä kyseenalaisti menettelyn Twitterissä: Referral-koodit lehtijutussa on ehkä jo vähän pushing it. Okei, laitoin mäkin blogiin dropboxin refkoodin, mutta… ja myöhemmin selvennyksenä journalistin ei olettaisi saavan etuja jutustaan. (Sami perusti huomionsa net.nytin kommenttiin Linkin perusteella joku saa klikkauksesta taas jonkun sentin, tai jotain.)

Minä tietenkin selittelin käytöstäni kaikin keinoin. Ensin nenäkkäästi (Eli oletuksena on, etten olisi kirjoittanut noista palveluista, ellei olisi ref-linkkiä tarjolla?), sitten puolustellen (Lisäksi ref-linkistä on hyötyä käyttäjälle, eikä edes ole ”plussaa vain uudelle käyttäjälle” -versioita noista) ja lopuksi kysymyksellä: Entä versio, jossa jutussa on sekä ref että ei-ref-linkit?

Mielenkiintoinen tilanne. Voin tietenkin vakuuttaa, että motiivini olivat puhtaat, mutta joudutte luottamaan siinäkin sanaani. Toki journalistista valintaa on tehty joka tapauksessa. Esimerkiksi Mozy ja Dropbox on mainittu jutussa ensimmäisinä siksi, että käytän niitä ja olen niihin tyytyväinen.

Vertaisin tilannetta siis siihen, että jutussa mainitaan yleensäkään tuotemerkkejä. Siinähän ei ole mitään pahaa, jos käyttö on perusteltua. Olisi varsin omituista suositella ilmaisia varmuuskopiointipalveluita ja jättää ne nimeämättä tai linkkaamatta.

Mutta olisiko referral-linkit pitänyt jättää pois ihan jo siksikin, että juttu olisi näyttänyt neutraalimmalta? Todellinen perusteluni nimittäin oli, että valitsin läpinäkyvyyden ja uskoin sen riittävän selitykseksi lukijalle siitä, miksi tein kuten tein. Mielipiteitä?