Jay Rosen loihe lausumaan Economistin blogihaastattelussa seuraavanlaisen viisauksen politiikan toimittamisen ehkä perimmäisestä problematiikasta:

Who’s going to win? What’s the strategy? Is it working? Focusing on those things helps advertise the political innocence of the press because ”who’s winning?” is not an ideological question. By repeatedly asking it journalists underline that theirs is not an ideological profession. But how does this pattern help voters make a decision? Should they vote for the candidate with the best strategy?

My own view is that journalists should describe the world in a way that helps us participate in political life. That is what they are ”for”. But too often they position us as savvy analysts of a scene we are encouraged to view from a certain distance, as if we were spectators to our own democracy, or clever manipulators of our fellow citizens

Tästä tulee heti mieleen eräs journalismintutkimuksen klassikoista, eli Gaye Tuchmanin Objectivity as Strategic Ritual: An Examination of Newsmen’s Notions of Objectivity (1972):

To journalists, like social scientists, the term ”objectivity” stands as a bulwark between themselves and critics. Attacked for a controversial presentation of ”facts”, newspapermen invoke their objectivity almost the way a Mediterranean peasant might wear a clove of garlic around his neck to ward off evil spirits.

Matti Apunenhan kirjoitti Hesarissa äskettäin melko lailla samasta aiheesta.

New York Timesissä kirjoitetaan erilaisista lähestymistavasta kävijämäärien seuraamiseen:

Looking to the public for insight on how to cover a topic is never comfortable for newsrooms, which have the deeply held belief that readers come to a newspaper not only for its information but also for its editorial judgment. But many newsrooms now seem to be re-examining that idea and embracing, albeit cautiously, a more democratic approach to serving up the news, particularly online.

“How can you say you don’t care what your customers think?” asked Alan Murray, who oversees online news at The Wall Street Journal. “We care a lot about what our readers think. But our readers also care a lot about our editorial judgment. So we’re always trying to balance the two.”

[…]

Rather than corrupt news judgment by causing editors to pander to the most base reader interests, the availability of this technology so far seems to be leading to more surgical decisions about how to cover a topic so it becomes more appealing to an online audience.

Sarjassamme ”ei ehkä saa kaikkea sanottua yhdessä blogipostauksessa”. Elitismin ja populismin ristiveto on olennainen osa joukkoviestimiä, ja usein aika harmillinen osa.

Ehkä se on osasyynä siihen, että pienten yleisöjen viestimet kiinnostavat minua.

Edit: Juho Makkonen vinkkasi Howard Kurtzin samaa aihetta käsittelevästä kirjoituksesta Appeasing the Google Gods.

Syystä tai toisesta olen lukenut suomalaisten medioiden New Yorkia käsitteleviä uutisia viime viikot poikkeuksellisen nihkeällä mielellä. Uusin esimerkki löytyi eilisestä Hesarista, jonka Helsinki hylkäsi köysiradan (€) -jutun kuvassa ja kainalossa kerrotaan, että New Yorkissa Roosevelt Islandin köysirata yhdistää saaren Manhattaniin.

Okei, mutta kun se penteleen RIT on ollut poissa käytössä maaliskuusta saakka syksyyn kestävän remontin takia. Eihän tämä varsinaisesti asiavirhe ole, vaan pikemminkin ”puhumme aiheesta josta emme välttämättä tiedäkään ihan kaikkea” -tyyppinen pläjäys.

Sillä mietitäänpä tapaus, jossa New York Times kirjoittaisi itämetrosta ja kuvittaisi juttunsa Kulosaaren metroasemalta otetulla kuvalla. Kuvatekstissä selitettäisiin, että niin ja niin moni helsinkiläinen kulkee Kulosaaren aseman kautta päivittäin työmatkallaan ja niin edelleen. Olisihan se vähän hassua, eikö?

Reilu vuosi sitten verkkolehti Slaten päätoimittaja David Plotz ilmoitti toimittajilleen, että pidätte 4–6 viikon pätkän, jona aikana kirjoitatte pitkän jutun tai juttusarjan. Kyseessä ei ole loma, sillä palkka maksetaan normaalisti, vaan vapautus muista tehtävistä.

Tämä Fresca-hanke on kuulemma toiminut oikein hyvin. Jutut ovat hyvijä, lukijoita on paljon ja lehti saa mainetta. Bisneksen kannalta ideana on, että 100 miljoonan lukijan sijaan Slate saa vaikka 5 miljoonaa oikeaa lukijaa.

Mene ja tiedä, että voisiko sama toimia Suomessa mittakaavaeron takia, mutta kannatettava ajatus se ainakin on. Toimittajien pitäisi muutenkin saada välillä tehdä mitä huvittaa.

Hesarissa on tänään pätkä (€) And there was light -näyttelystä, jossa esitellään ensimmäinen sataan vuoteen löydetty uusi Leonardo da Vincin taideteos.

Kainalojutussa (€) todetaan, että se ei ehkä ole aito. Asia on hitusen monimutkaisempi kuin mitä lyhyessä jutussa ehtii selittää, joten toimittaja Thomas Reckman viittaa ArtNewsin juttuun (johon ei tietenkään missään linkata; oletan että kyseessä on löytämäni artikkeli).

Ihan kiinnostavaa luettavaa sekin, mutta jos haluat muistutuksen siitä, miksi The New Yorker on maailman paras aikakauslehti, lue uusimmassa numerossa julkaistu The Mark of a Masterpiece. 95 000 merkin mittainen (!) tarina on hienointa New Yorkeria: opettavainen, hauska, aivan julmetun vetävästi kirjoitettu ja – mikä parasta – yllättävä.

Lupaan, että siihen upotettu aika ei mene hukkaan.