Nörtähdin hetkellisesti ja tajusin, että minulla ei ole ollut pitkään aikaan julkista PGP-avainta. Nyt on.

Jos siis haluat lähettää minulle salatun sähköpostin, jonka minä ja ainoastaan minä pystyn lukemaan, voit käyttää siihen PGP-avaintani.

Suomen Lehdistö on mainio lehti, enkä sano tätä vain siksi, että olen viime aikoina kirjoittanut siihen juttuja. Haastattelin tutkija Timo Ketosta suomalaisten mediayhtiöiden strategiavalinnoista (joo, juttu on hieman jargoninen), mutta uusimmassa numerossa on myös juttu Aamulehden palkitusta infografiikasta – ei, sitä juttua ei ole netissä.

Kevään aiempiin numeroihin haastattelin Jussi Lähdettä hänen uudesta pestistään Hevosurheilun päätoimittajana ja kartoitin hieman Next Media -kehityshankkeessa tehtyjä automatisointivimpaimia. Kiinnostavia aiheita ovat kaikki, uskokaa pois.

Bostonin pommi-iskun innoittamana seuraa vaatimaton ehdotus kriisitilanteiden uutisoimisesta nettisivuilla. Kun tilanne elää koko ajan, irralliset tekstinpätkät eivät ole hyvä tapa kertoa asioita lukijoille. Niistä on hankala hahmottaa, mikä on muuttunut sitten viime kerran ja – ennen kaikkea – mitkä asiat ovat vielä pelkkää spekulointia.

Tarjoan siis yksinkertaisen mallin, jonka teknisen toteuttamisen ei pitäisi olla mahdottoman vaikeaa: kootaan yhdelle sivulle lista asioista, joiden tiedetään tällä hetkellä olevan tosia, toistaiseksi vahvistamattomia sekä taatusti väärässä.

Jos oikein fiiniksi halutaan ryhtyä, tehdään julkaisujärjestelmästä sellainen, että jokainen päivitys tallentuu tietokantaan (kuten WordPress tekee jo nykyään) ja käyttäjä voi halutessaan selata myös aiempia versioita sivusta. Tai ehkä kunkin yksittäisen väitteen perässä voisi olla kellonaika ja päiväys?

Ideassani ei ole mitään sellaista, mitä ei olisi esitetty jo vuosikausia sitten, mutta aika harvalla julkaisulla on silti tällaista järjestelmää käytössä, vai tuleeko mieleen esimerkkejä?

Olen työskennellyt freelancerina täysipäiväisesti vähän reilut viisi vuotta. Aloitin kirjoittamalla elokuvista: arvioita, tekijöiden haastatteluja ja uutisia. Sittemmin uutiset jäivät pois ja muidenkin juttujen määrä väheni. Nykyään kirjoitan arvion silloin, toisen tällöin.

Arvioita kirjoittamalla ei Suomessa elä. Tämä ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Otso Kantokorpi blogasi äskettäin päätöksestään lopettaa kriitikon hommat, osat 1, 2 ja 3. (Käytän jaottelua arvio–kritiikki samaan tapaan kuin John Lahr termejä review ja criticism.)

Kunnollisen kritiikin tekemiseen menee aikaa, koska ensin on luettava kirja, perehdyttävä näyttelyyn, kuunneltava levy, katsottava näytelmä tai elokuva. Sitten pitäisi hankkia sopivasti taustatietoa ja kirjoittaa juttu. Joskus olisi hyvä tutustua taideteokseen uudestaan, mietiskellä, kirjoittaa lisää, lähettää juttu editorille, saada palautetta ja räimiä artikkeli vielä uuteen uskoon.

Samaan aikaan media on todennut, että arvostelut – kritiikkejä päivälehdissä ei juuri julkaista – eivät ole kiinnostava juttutyyppi. Kyseessä on muna-kana-tilanne: haluavatko lukijat toisenlaisia juttuja vai kuvitellaanko toimituksissa niin? Olen itsekin sitä mieltä, että arvio on kulttuurijournalismin kaurapuuroa, jota ei jaksa päivästä toiseen lappaa. Tosin täytyy mainita, että Antti Alanen puolusti taannoin kauniisti arvioiden merkitystä taidekaanonin rakennuspalikoina.

Kollega Esa Mäkinen oli sitä mieltä, että tilanne nyt vain on tällainen ja siitä on turha valittaa. Saloniemi siihen, että hei täällä on meitä, jotka haluttaisiin maksaa laadusta. Kannattaa muuten lukea Esan julkisen Facebook-postauksen kommentit.

Epäilen molempien olevan hieman väärässä.

Jos kustantaja tienaa myymällä mainoksia arvioiden viereen, on luultavasti melko se ja sama, millainen tekstinpätkä reklaamin viereen on rätkäisty. Sen laatu ei juurikaan yhtälössä paina. Kokonaan toinen asia on se, että sanomalehdissä tietyt jutut tai osastot ovat aina subventoineet toisia, eikä yksittäisiä juttuja ole yleensä pidetty tilivelvollisina. Internetin pentele meni ja purki niputusmekanismin, joten nyt on tarvittaessa helppo tulkita veppipalvelimen lokitiedostoista, mikä kiinnostaa ja mikä ei. Se, miten väärin tilastoja voi lukea, on oman blogauksensa – okei, kirjasarjan – aihe.

Tässä kohdin Mäkinen ylikorostaa taloudellista pakkovaltaa (kulttuuriteot, anyone?) ja Saloniemi taas on turhan optimistinen sen suhteen, että Suomessa oltaisiin valmiita maksamaan laadukkaista mediasisällöistä, sillä ilman kulttuurilehtitukea (pdf) harva aviisi selviäisi.

Kyseessä ei ole pelkästään suomalainen ilmiö. Yhdysvalloissa on surtu kriitikoiden ammattikunnan kuolemaa luultavasti kovemmin kuin meillä. Minä olen seurannut lähinnä elokuvatoimittajien ja kirjasivujen hidasta kuihtumista. Mitä vähemmän sanomalehdessä tai sähköisessä viestimessä on tilaa arviolle ja mitä huonommin siitä maksetaan, sitä houkuttelevammaksi tulee kirjoittaa aiheesta ilmaiseksi omille nettisivuille.

Work for free or full price. Never for cheap.

Ilmaisuus ei välttämättä tarkoita huonoa laatua, mutta siitä seuraa, että kriitikoksi mielivän on pystyttävä maksamaan harjoittelunsa – niin rahallisessa kuin ajankäytöllisessä mielessä – omasta pussistaan.

Minä ratkaisin ongelman osaltani vuosia sitten. Päätin, etten yritä tulla toimeen vain ja ainoastaan kirjoittamalla elokuvista. Sen sijaan olen käärinyt mediamiljoonatkymppitonnit kirjoittamalla aateekoosta.

En ole näemmä ihan joka vuosi muistanut linkata Journalismikritiikin vuosikirjoja tänne (2009 ja 2010 löytyy), mutta vuosimalli 2013 olisi nyt tässä:

Tuoreimman eepoksen pdf-tiedoston voi ladata Tampubista. Linkataan samalla vaivalla myös 2011 ja 2012.

Harri Heikkilän naseva esitys tablettijulkaisun suunnittelun nyrkkisäännöistä löytyy pdf-muodossa netistä.

C. W. Anderson on kirjoittanut erittäin kiinnostavan oloisen etnografisen tutkimuksen Philadelphian sanomalehdistöstä. Hän kävi New Books in Journalism -podcastin vieraana kertomassa Rebuilding the News -kirjastaan. Haastattelussa tuli esille monta hyvää pointtia, jotka soveltuvat pienin muutoksin Suomeenkin, kuten:

• hän ei halunnut tutkia New Yorkin sanomalehtiä, koska siellä on aivan eri tavalla löysää rahaa ja lahjakasta työvoimaa tarjolla kuin muualla maassa
• kun hän 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella pääsi seuraamaan uutismedian toimintaa, hän ihmetteli, miksi vuosia vanhat konferenssipuheet digitaalisesta vallankumouksesta eivät näkyneet millään tavalla lehtien päivittäisessä toiminnassa
• kun sanomalehdet alkoivat perustaa blogeja, ne olivat yleensä genreltään jotain aivan muuta kuin tavalliset blogit – ja toimittajat olivat siitä ylpeitä
• pienten uutistapahtumien käsittelyn dokumentointi voi paljastaa enemmän uutiskoneiston toiminnasta kuin suuren poikkeustapauksen käsittelyn dokumentointi
• pelkkä teknologia yksinään ilman institutionaalista tukea ei johda muutoksiin

Kannattaa ehdottomasti kuunnella haastattelu. Kirjaa en ole lukenut, mutta ostin sen justiinsa Kindleen.

Yksi idoleistani, Susan Orlean, kävi Longform-podcastin vieraana kertomassa työskentelytavoistaan. Suositeltavaa kuunneltavaa.

[ca_audio url=”http://traffic.libsyn.com/longform/Ep._25_-_Susan_Orlean.mp3″]

Aiemmin: Susan Orlean luennoi videolla.

Puhuuko kukaan enää versioinnista? Siis siitä, että samoista materiaaleista tehdään erilliset jutut eri medioihin? (En laske sähkemittaisen tekstin kirjoittamista tv-insertistä versioinniksi, koska joku roti.)

Transomissa julkaistiin taannoin erittäin yksityiskohtainen kuvaus siitä, miten MediaStorm-firman tekemä henkilökuva toteutettiin radio-, tv- ja webijuttuina. Minulla ei ole aavistustakaan, miten tuollaista voisi tehdä kustannustehokkaasti (eli halvalla), mutta kai siitä ainakin ideoita voi varastaa.

Puuhakulma: etsi otsikko.

Tietokoneeni näyttötarkkuuden kasvu ei meinaa pysyä display-mainosten turpoamisen kyydissä.

Aiemmin: Saisinko mainokset vielä suuremmiksi, Hesari? ja Hei Talentumin urpot, bannerin koolla on yläraja