Ylen mainiossa Julkinen sana -ohjelmassa oli taannoin kommentti, jossa naureskeltiin Helsingin Sanomain Säätiön Uutisraivaaja-kilpailulle tähän tapaan:

Mediataloja, erityisesti sanomalehden kustantajia, huolestuttaa kuinka käy paperilehden ja kuinka rahat kuluttajilta tullaan jatkossa ansaitsemaan. Siksi HS-säätiö julisti nyt myös kokonaan uuden innovaatiokilpailun nimeltään Uutisraivaaja ja sen avulla etsitään tiedonvälitykseen ja journalismiin uusia tapoja ja liiketoimintamalleja. Kilpailu on kaikille avoin. Mitä tästä pitäisi ajatella? Ovatko kustantajat ja toimitukset pahassa pulassa? Tule apuun yleisö.

Vihreän Langan mainio Vihreät Lasit kolumnoi vähän samaan tapaan (linkki ei toimi vielä):

Onkin todennäköistä, että kymmenen vuoden kuluttua säätiön hyllyt notkuvat merkityksetöntä nollatutkimusta, jolle naureskellaan vähän samalla tavalla kuin 1970-luvun Tandem-tutkimuksille. Tämä uhka lienee havaittu myös säätiössä, joka on nyt löytänyt aivan uuden rahareiän. Viime viikolla lanseerattu Uutisraivaaja-innovaatiokilpailu etsii ”tiedonvälitykseen ja journalismiin uusia toimintatapoja ja menestyviä liiketoimintamalleja”. Porkkanana on – kuinkas muuten – paljon rahaa.

Okei, tyypit, I’ll bite: Miksi on niin hauskaa, että kuka tahansa voisi kehittää vekottimen, joka parantaa journalismia? Asuuko kaikki viisaus Pasilassa tahi Sanoman lasikuutiossa? Onko automaattisesti koomista, että joku ei-toimittaja saattaa kuvitella keksivänsä jotain, joka auttaa toimittajia? Onko rahoituksen lupaaminen uusille yrittäjille esimerkki kapitalistisen järjestelmän houkanunesta?

Tai muotoillaan asia toisin: oletteko te tyhmiä?

Jos kerran tällainen kilpailu on huono ajatus, mikseivät olemassaolevat mediatalot ole kehittäneet Knight News Challengen palkittuja palveluita itse? Minkä takia jokainen täysijärkinen lukija, katsoja ja kuulija pääsee päivittäin huokailemaan isojen mediatalojen toimittajien urpoiluja? Miksei reilun 4 miljoonan täysi-ikäisen suomalaisen joukosta voi löytyä ihmisiä, joiden ideat ovat parempia kuin toimittajien ideat?

Miksi Hesarin säätiö on uhka eikä mahdollisuus? Voi toki olla, että Hesarin ongelmia tökkivää tutkimusta sen rahoilla ei tehdä, mutta eihän se jeesusperkele sentään tee kaikesta sen toiminnasta automaattisesti hölmöä.

Jay Rosen loihe lausumaan Economistin blogihaastattelussa seuraavanlaisen viisauksen politiikan toimittamisen ehkä perimmäisestä problematiikasta:

Who’s going to win? What’s the strategy? Is it working? Focusing on those things helps advertise the political innocence of the press because ”who’s winning?” is not an ideological question. By repeatedly asking it journalists underline that theirs is not an ideological profession. But how does this pattern help voters make a decision? Should they vote for the candidate with the best strategy?

My own view is that journalists should describe the world in a way that helps us participate in political life. That is what they are ”for”. But too often they position us as savvy analysts of a scene we are encouraged to view from a certain distance, as if we were spectators to our own democracy, or clever manipulators of our fellow citizens

Tästä tulee heti mieleen eräs journalismintutkimuksen klassikoista, eli Gaye Tuchmanin Objectivity as Strategic Ritual: An Examination of Newsmen’s Notions of Objectivity (1972):

To journalists, like social scientists, the term ”objectivity” stands as a bulwark between themselves and critics. Attacked for a controversial presentation of ”facts”, newspapermen invoke their objectivity almost the way a Mediterranean peasant might wear a clove of garlic around his neck to ward off evil spirits.

Matti Apunenhan kirjoitti Hesarissa äskettäin melko lailla samasta aiheesta.

New York Timesissä kirjoitetaan erilaisista lähestymistavasta kävijämäärien seuraamiseen:

Looking to the public for insight on how to cover a topic is never comfortable for newsrooms, which have the deeply held belief that readers come to a newspaper not only for its information but also for its editorial judgment. But many newsrooms now seem to be re-examining that idea and embracing, albeit cautiously, a more democratic approach to serving up the news, particularly online.

“How can you say you don’t care what your customers think?” asked Alan Murray, who oversees online news at The Wall Street Journal. “We care a lot about what our readers think. But our readers also care a lot about our editorial judgment. So we’re always trying to balance the two.”

[…]

Rather than corrupt news judgment by causing editors to pander to the most base reader interests, the availability of this technology so far seems to be leading to more surgical decisions about how to cover a topic so it becomes more appealing to an online audience.

Sarjassamme ”ei ehkä saa kaikkea sanottua yhdessä blogipostauksessa”. Elitismin ja populismin ristiveto on olennainen osa joukkoviestimiä, ja usein aika harmillinen osa.

Ehkä se on osasyynä siihen, että pienten yleisöjen viestimet kiinnostavat minua.

Edit: Juho Makkonen vinkkasi Howard Kurtzin samaa aihetta käsittelevästä kirjoituksesta Appeasing the Google Gods.

Syystä tai toisesta olen lukenut suomalaisten medioiden New Yorkia käsitteleviä uutisia viime viikot poikkeuksellisen nihkeällä mielellä. Uusin esimerkki löytyi eilisestä Hesarista, jonka Helsinki hylkäsi köysiradan (€) -jutun kuvassa ja kainalossa kerrotaan, että New Yorkissa Roosevelt Islandin köysirata yhdistää saaren Manhattaniin.

Okei, mutta kun se penteleen RIT on ollut poissa käytössä maaliskuusta saakka syksyyn kestävän remontin takia. Eihän tämä varsinaisesti asiavirhe ole, vaan pikemminkin ”puhumme aiheesta josta emme välttämättä tiedäkään ihan kaikkea” -tyyppinen pläjäys.

Sillä mietitäänpä tapaus, jossa New York Times kirjoittaisi itämetrosta ja kuvittaisi juttunsa Kulosaaren metroasemalta otetulla kuvalla. Kuvatekstissä selitettäisiin, että niin ja niin moni helsinkiläinen kulkee Kulosaaren aseman kautta päivittäin työmatkallaan ja niin edelleen. Olisihan se vähän hassua, eikö?

Reilu vuosi sitten verkkolehti Slaten päätoimittaja David Plotz ilmoitti toimittajilleen, että pidätte 4–6 viikon pätkän, jona aikana kirjoitatte pitkän jutun tai juttusarjan. Kyseessä ei ole loma, sillä palkka maksetaan normaalisti, vaan vapautus muista tehtävistä.

Tämä Fresca-hanke on kuulemma toiminut oikein hyvin. Jutut ovat hyvijä, lukijoita on paljon ja lehti saa mainetta. Bisneksen kannalta ideana on, että 100 miljoonan lukijan sijaan Slate saa vaikka 5 miljoonaa oikeaa lukijaa.

Mene ja tiedä, että voisiko sama toimia Suomessa mittakaavaeron takia, mutta kannatettava ajatus se ainakin on. Toimittajien pitäisi muutenkin saada välillä tehdä mitä huvittaa.