Ryerson Review of Journalism -lehden blogista löytyi The Must List eli sarja postauksia, joissa toimittajat suosittelevat hyviä juttuja. Tähän mennessä kirjoituksia on ilmestynyt neljä kappaletta: Chris Jones, Sarah Fulford, Craig Silverman ja David Hayes. Ei muuta kuin Instapaper laulamaan.

Sormiharjoitukseksi tarkoitettu Montako maksavaa kansalaista itsenäinen toimittaja tarvitsisi? -postaus herätti monia kommentteja. En kirjoittanut vielä paljonkaan siitä, miten tilausmaksut kerättäisiin tai mitä toimittaja itse asiassa myisi. Palaan aiheisiin merkinnän loppupuolella (joskin varoitan, että aion sanoa moneen kertaan en tiedä), mutta ensin kommentteja.

Erkka:

Onhan noita juoksevia kuluja vaikka mitä, mutta suurin kynnys olisi varmaan markkinointi ja laskutusjärjestelmä. Toinen kysymys on, että mikä on se ongelma, joka järjestelyllä korjataan? Ts. millä tavalla näin luotu sisältö poikkeaa muista lähteistä? Yksityiskohtaisempaa? Selkeämpää? Lähempänä lukijaa? Vaikuttavampaa?

Markkinointi voidaan tässä harjoituksessa olettaa ratkaistuksi ongelmaksi (word of mouth). Laskutuskin on sen verran triviaali, ettei siitä nyt hermostuta (selvitettävissä rahalla tai varsin helposti omalla työllä).
Selvennykseksi: minä en missään tapauksessa olisi oikea tyyppi toimittamaan tätä nimenomaista versiota, sillä se vaatii kokemusta ja mainetta, jotta saadaan houkuteltua lukijoita. Meikäläisen ydinosaamiset on vähän toisaalla.

Jätin tarkoituksella auki sen, mitä maksua vastaan saisi, koska se on kokonaan oman blogauksen aihe. Mutta tolleen ranskalaiset viivat -tasolla sanoisin, että kilpailijoita on aika vähän (Hesari) ja käyttäjän lisäarvo hiton hyvä (topic pages, aikajanat, paikkadata jne).

Sampsa:

Itse joskus samanlaista logiikkaa muistaakseni Kurkijärven kanssa pohdiskelleena en kuittaisi markkinointia pelkästään womilla. Ja kyllä siihen saitinrakennukseenkin euroja menee. Mutta en kyllä itsekään keksinyt että miksei voisi toimia noin periaatteessa.

On ihan totta, että 1500 maksajan saaminen ei luultavasti onnistuisi pelkän puskaradion voimin, tai ainakaan se ei olisi helppoa eikä nopeaa. Siis sivustolla varmaan piipahtaisi paljonkin porukkaa hetkellisesti, mutta millä heidät saadaan maksajiksi? Tähän minulla on muutama ehdotus postauksen loppupäässä, mutta se on hankala kysymys, kenties toiseksi hankalin. Sisältö on sisänsä helpompi ongelma ratkaista, koska siinä on kuitenkin kyse vain toimittajan ammattitaidon soveltamisesta.

Kyllä, alustan rakentaminen maksaa jotain. Ihan täysin nollapääomalla ei siis pääsisi liikkeelle, mutta pidän sitäkin tavallaan helposti ratkaistavana ongelmana, koska eihän tarvita kuin kertalötkäys massia.

Petteri Numminen:

En taitaisi maksaa mitään. Setä Arkadia (Mtv3.fi) ja Osmo Soininvaara riittävät vaalien välillä ja kun tuohon lisää Hesarin perässähiihtäjän vaaliaikoina, ilmainen kattaus on — kattava. Aikamoinen bloggaaja pitäisi olla, että siitä maksaisi säännöllistä kuukausimaksua. Hyvistä kertasuorituksista olisin kyllä valmis tippaamaan useampaakin kirjoittajaa.

ja Minna Ruckenstein:

Ehdottomasti kehittelemisen arvoinen idea, toimisi myös taloustoimittajan ja ehkä myös tiedetoimittajan työmaana. Ehkä heidät voisi saattaa yhteen? Yhden miehen puljut ovat aina kovin epävakaita. Miksi pitää olla täysin mainokseton? Ja mikä on pauttiarallaa?

Kuten sanoin, otin politiikan toimittamisen esille siksi, että siinä toteutuu ainakin kaksi mielestäni tarpeellista ehtoa: 1) tarjontaa ei ole ylettömästi ja 2) sitä pidetään niin tärkeänä aihepiirinä, että siitä voitaisiin maksaa. Eli totta kai talous- ja tiedetoimittajat voisivat tehdä saman. Miksei vaikka klassisen musiikin toimittaja? Jos siellä siis on puutetta hyvistä tekijöistä ja jutuilla on lukijalle arvoa.

Mainoksettomuus ei ole oikeastaan olennainen tämän konseptin kannalta. Alkujaan halusin vain poistaa sen laskelmista, koska 1) mainosmyynti ei ole helppoa eli siihen menee aikaa/rahaa, jonka voisi käyttää johonkin muuhun ja 2) mainostajat vaativat yleensä isoja yleisöjä, eli pienen kävijämäärän sivusto on siinä suhteessa lähes arvoton. Mikään ei estä lisäämästä saitille mainoksia, mutta minua viehättää ajatus tilausmaksuilla elämisestä.

Samoin ajatus yhdestä toimittajasta tuli oikeastaan vain laskelmien yksinkertaisena pitämisestä. Loppupuolellahan päädyin jo 6000 euron kuukausittaisen liikevaihdon jakamiseen kahdelle tyypille, koska sillä tavalla saataisiin aikaan parempaa jälkeä.

Rakentaisin palvelun tulojen mukaan, eli jos saadaan lisää maksajia, niin voidaan palkata lisää duunareita. Ei niin, että tehdään persnettoa tai nollapalkkatyötä alusta asti.

Kari Haakana:

Jokin Spot.us:n kaltainen homma olisi tietysti kätevä lisä.

Kyllä.

Hanna K:

Tosin mikä erottaisi tämän maksullisesta hyvälaatuisesta blogista?

Riippuu tietenkin blogin määritelmästä. Ei välttämättä mikään.

Pekka Pekkala:

Jenkeissa hyperlokaalien ja niche-palveluiden tuloista puolet nayttaisi tulevan mainoksista ja vain muutama prosentti tilaajamaksuista tai lahjoituksista. Kyseessa juuri tallaiset yhden hengen viritelmat. Lisaa tietoa tulovirtojen koostumuksesta mun huhtikuussa julkaistavasta raportista.

Tämän voi tulkita ainakin kahdella tavalla: joko Ameriikassa on kokeiltu tilausmaksuja ja todettu ne toimimattomiksi, tai sitten Yhdysvaltojen mediamarkkinat toimivat eri tavalla kuin Suomessa. En osaa vastata kysymykseen.

Tero:

Ongelma olisi nähdäkseni se, että yksi tai kaksi ihmistä näkee liian vähän, kuulee liian vähän ja ehtii liian vähän. Vaikka miten olisi fiksu tyyppi, hyvä journalismi vaatii kuitenkin jossain määrin sitä, että on riittävän usein läsnä siellä, missä seurattavat poliitikot ja muutkin ovat. Yksi tai kaksi ihmistä ei voisi tehdä kummoistakaan seurantaa, kun yhden pitäisi päivystää web-julkaisun kanssa.

Ei tähän malliin sisälly jatkuva päivittäminen, koska en keksi, mitä hyötyä siitä olisi lukijalle. Mieluummin harvoin, vähän ja pitkälle jalostettua. Itse ainakin lukisin mieluummin vaikka kerran päivässä postauksen ja kerran viikossa koosteen kuin kerran tunnissa jotain silsaa. Ammattitaidosta tässä maksettaisiin, ei määrästä.

Riitta Suominen:

1500 jatkuvasti maksavaa on paljon, vrt. kirjat.

Niin on, mutta toisaalta kännyköiden sovelluskaupoista voisi arvella, että ihmiset ovat valmiita kokeilemaan pienehköjä maksuja, jos ne saa hoidettua kätevästi. Kirja maksaa 10–20 euroa ja vaikka se on kiva esine, on sen hyöty tai arvo myös useimmiten jotain ihan muuta kuin hyvä käsitys paikallispolitiikasta. Ainakin minusta.

Karri Anttila:

1500 mahdollista, mutta millä aikavälillä saa houkuteltua sisään? Alku on aina kivinen. Aloittaisi muun ohella ensin?

Josta pääsemme alussa mainostamaani uusiin ideoihin. Kirjoitan lähinnä hinnoittelusta, sillä tavallaan pidän sisältöä ratkaistuna ongelmana: hyvää, relevanttia ja tärkeää tavaraa, jonka saa eri vekottimiin (sähköpostilla, kännykkään, selaimeen, perssuristimeen™ jne.) ja jolle kertyy ajan myötä lisää käyttötapoja (näytä kaikki jutut aihepiiristä koulutus, alueelta Kallio, vuosilta 2012–2014). Ajatusleikin kannalta sisältö on myös sinänsä irrelevantti asia, koska politiikan sijaan tuubista voisi tulla vaikka talousuutisia, maailman parasta valokuvaa tai mitä ikinä.

Ensinnäkin varastaisin Kickstarterista ajatuksen siitä, että maksajia laskutettaisiin vasta kun ennaltamäärätty potti on koossa. Sillä voitaisiin varmistaa, että lukijoita on tarpeeksi koko homman käynnistämiseen.

Toisekseen leikin tänään ajatuksella porrastetusta hinnoittelusta. Jos asiakkaita on 1000, jokainen maksaa 5 euroa. Jos asiakkaita on 1500, hinnaksi tulee 3,99 euroa ja niin edelleen. Tilaajamäärät ja hinnat laskettaisiin uusiksi joka kuukausi. Rakennetaan siis – hä hä hää! – pyramidimalli, jossa kaikki hyötyvät uusien asiakkaiden hankkimisesta. Spotifyltä, Vimeolta ja monelta muulta nyysitään ajatus siitä, että maksun voi tilittää joko kerran kuussa tai sitten hitusen edullisempana vuosikönttinä. Lisäetuna: jos kaveri liittyy referer-linkkisi kautta, saatte molemmat ensi kuun ilmaiseksi tms. (Entä jos asiakkaiden määrä laskee ja hinta kääntyy nousuun? En tiedä. Ehdotuksia?)

Kolmanneksi kuvittelen, että maksamalla suoraan yksittäiselle ihmiselle (tai parille–kolmelle ihmiselle), lukijan ja toimittajan välille syntyy aivan erilainen side kuin maksamalla kasvottomalle instituutiolle (Yle, Hesari, mikä ikinä). Jos hyvin kävisi, voisi lukija jopa ajatella, että journalisti on hänen puolellaan, joten siitä kannattaa jotain maksaakin. Mene ja tiedä, voin olla ihan hyvin väärässäkin.

Joten haluan siis rakentaa maksumuurin, mikä taas toisaalta estää uusien lukijoiden saamisen. Miten tämä kierretään? En tiedä, mutta muutama ehdotus löytyy. Yksi vaihtoehto on tietenkin eräänlainen freemium, eli jonkinlainen perustoiminnallisuus (yksittäisten juttujen lukeminen?) voisi olla ilmaista, mutta erilaisten hälytysten ja muun vimpaimen käyttö maksaisi. Kenties ei-maksajat näkisivät jutuista vain otsikon ja ensimmäisen kappaleen vähän New Yorkerin ja Hesarin dägälehden tapaan. Pelisääntöjen pitäisi olla selvät: tämä on pieni lafka, joka pyörii ainoastaan tilaustuloilla (mikä myös osaltaan puoltaisi sitä, ettei mainoksia ole).

On kai vanhanaikaista ja optimistista ajatella, että ihmiset haluaisivat maksaa hyvästä tuotteesta, etenkin jos se on aineeton hyödyke. Eräänlaisena käsityönä minä silti sitä myisin. Joka tapauksessa on selvää, että näkyvyyden ja maksullisuuden välinen ristiriita on ongelmista suurimpia. Jos se ois helppoo…

Yritin päivänä eräänä laskeskella, millaisilla asiakasmäärillä ja hinnoilla voisi heittäytyä kokonaan yleisön armoille. Siis siihen ikään, että saisi jonkun pätevän politiikan toimittajan houkuteltua aloittamaan freelanceriuden omalla sivustolla, jonka käytöstä lukijat maksaisivat.

Lisäys: Monia kysymyksiä ja muutamia vastauksia merkinnässä Lisäpohdintoja autonomisen toimittajan taloudesta

Tämä on siis tosiaan vain suuruusluokkien hahmottamista. Sanotaan, että kyseinen toimittaja seuraisi Helsingin tapahtumia. Asukkaita on 580 000, joista työikäisiä ja eläkeläisiä (eli politiikasta kiinnostuneita ja maksukykyisiä) pauttiarallaa 509 000 (pdf). Äänestysprosentti kunnallisvaaleissa oli viimeksi noin 59 – voitaneen olettaa, että nukkuvien puolueen jäseniä ei aivan kauheasti hotsita maksaa politiikan uutisoinnista – mistä saadaan tulokseksi 305 000 politiikasta kiinnostunutta ihmistä.

En tiedä levikkimatematiikasta mitään, mutta sanotaan että vaikka puoli prosenttia tuosta väestä saadaan houkuteltua maksajiksi. (Aluksi lähdin yhdestä promillesta, mutta siitä ei seuraa kuin masennusta.) Tämän ajatusleikin tuloksena tarjolla on siis 1500 maksajaa.

Miksi politiikan toimittaja? Koska sillä saralla ei ole samanlaista ylitarjontaa kuin vaikkapa elokuva-arvioissa tai pelilehdistössä. Oletan siis optimisen luontoni mukaisesti, että asiakkaat voisivat olla halukkaita helläämään kukkaronnyörejä, koska ymmärtävät ja näkevät sen hyödyt.

Seuraava avoin kysymys: kuinka paljon ihmiset olisivat valmiita maksamaan kuukaudessa laadukkaasta, ilman mainoksia tarjoillusta uutisoinnista, joka käsittelee heille tärkeitä aiheita? 1, 5 vai 10 euroa? Ainakin jälkimmäinen tuntuu jo aika isolta summalta. Jos hinta on euron kuussa, voidaan todeta, että 1500 eurolla kuussa kukaan täysijärkinen toimittaja ei lähde mukaan.

Vedetään siis hatusta ns. Anttilan hinta 3,99 ja saadaan siitä kuukausituloiksi 6000 euroa. Se on ihan kohtalainen palkkio, joskin järkevämpää olisi varmaan jakaa raha kahden toimittajan kesken vaikkapa niin, että toinen tekee vajaata viikkoa taustatoimittajana tai mitä ikinä. Toinen kysymys on se, että mistä löydetään sellainen politiikan toimittaja, jolla on halua lähteä tällaista kokeilemaan ja joka on niin tunnettu, että hän pystyy nimellään vakuuttamaan ihmiset maksamisen kannattavuudesta.

** ** **

Mitä mieltä olette ajatusleikin olettamuksista ja tuloksista? Mitä lukuja pitäisi säätää ja miksi? Entä voisiko tämä toimia jollain muullakin alueella tai alalla? Ei minulla mitään konkreettista ole mielessä, kunhan lämpimikseni mietiskelen.

Gawker Median Nick Denton on yksi uuden median kuninkaista. Hänen blogi-imperiumillaan on enemmän lukijoita kuin USA Todayllä ja Washington Postilla. Aivan äskettäin sekä The New Yorker että New York Magazine julkaisivat Denton-henkilökuvat. New Yorkin juttu painottuu enemmän elämäkertailuun, kun taas New Yorkerissa palettia laajennetaan myös mediabisneksen tulevaisuuteen – paljonko lukijoita tarvitaan, miten jutuista maksetaan, mistä saadaan rahat ja niin edelleen.

Suosikkisitaattini kyseisestä jutusta on tämä:

“If you’re running Spy, at some point you have a choice: do you want to be the cute, unprofitable, ultimately doomed niche publication, or do you want to create something that’s viable and lasting?” Denton said. “I didn’t like the story of Spy. They failed.”

PS: Blogauksen otsikko on nyysitty Dentonilta itseltään samaisesta jutusta;

“How things show up on Twitter, these days, matters more than the full text,” Denton told me. “There’s no room for nuance in headlines anymore.” He offered a couple of suggestions for this account: “Ten Things You Need to Know about Nick Denton,” “Why Nick Denton Is an Asshole.”

Kutsututin (kutsutin?) itseni Antti Isokankaan ja Tuomas Jääskeläisen seuraksi Mediaattori-podcastin uusimpaan jaksoon. Aiheena The Social Network ja sitä myöten Facebook, yrittäjyys ja – lyhyesti – ilmainen web vastaan pikkuohjelmat. Kuunnelkaa, kommentoikaa ja tilatkaa podcast.

Ylen mainiossa Julkinen sana -ohjelmassa oli taannoin kommentti, jossa naureskeltiin Helsingin Sanomain Säätiön Uutisraivaaja-kilpailulle tähän tapaan:

Mediataloja, erityisesti sanomalehden kustantajia, huolestuttaa kuinka käy paperilehden ja kuinka rahat kuluttajilta tullaan jatkossa ansaitsemaan. Siksi HS-säätiö julisti nyt myös kokonaan uuden innovaatiokilpailun nimeltään Uutisraivaaja ja sen avulla etsitään tiedonvälitykseen ja journalismiin uusia tapoja ja liiketoimintamalleja. Kilpailu on kaikille avoin. Mitä tästä pitäisi ajatella? Ovatko kustantajat ja toimitukset pahassa pulassa? Tule apuun yleisö.

Vihreän Langan mainio Vihreät Lasit kolumnoi vähän samaan tapaan (linkki ei toimi vielä):

Onkin todennäköistä, että kymmenen vuoden kuluttua säätiön hyllyt notkuvat merkityksetöntä nollatutkimusta, jolle naureskellaan vähän samalla tavalla kuin 1970-luvun Tandem-tutkimuksille. Tämä uhka lienee havaittu myös säätiössä, joka on nyt löytänyt aivan uuden rahareiän. Viime viikolla lanseerattu Uutisraivaaja-innovaatiokilpailu etsii ”tiedonvälitykseen ja journalismiin uusia toimintatapoja ja menestyviä liiketoimintamalleja”. Porkkanana on – kuinkas muuten – paljon rahaa.

Okei, tyypit, I’ll bite: Miksi on niin hauskaa, että kuka tahansa voisi kehittää vekottimen, joka parantaa journalismia? Asuuko kaikki viisaus Pasilassa tahi Sanoman lasikuutiossa? Onko automaattisesti koomista, että joku ei-toimittaja saattaa kuvitella keksivänsä jotain, joka auttaa toimittajia? Onko rahoituksen lupaaminen uusille yrittäjille esimerkki kapitalistisen järjestelmän houkanunesta?

Tai muotoillaan asia toisin: oletteko te tyhmiä?

Jos kerran tällainen kilpailu on huono ajatus, mikseivät olemassaolevat mediatalot ole kehittäneet Knight News Challengen palkittuja palveluita itse? Minkä takia jokainen täysijärkinen lukija, katsoja ja kuulija pääsee päivittäin huokailemaan isojen mediatalojen toimittajien urpoiluja? Miksei reilun 4 miljoonan täysi-ikäisen suomalaisen joukosta voi löytyä ihmisiä, joiden ideat ovat parempia kuin toimittajien ideat?

Miksi Hesarin säätiö on uhka eikä mahdollisuus? Voi toki olla, että Hesarin ongelmia tökkivää tutkimusta sen rahoilla ei tehdä, mutta eihän se jeesusperkele sentään tee kaikesta sen toiminnasta automaattisesti hölmöä.