Al Jazeera American huumorintaju loppui

Al Jazeera America, joka lopettaa toimintansa parin kuukauden päästä, julkaisi sivuillaan parodia-Jeff Jarvisin (@profjeffjarvis) listauksen tämän vuoden kuudesta innovatiivisimmasta mediastartupista.

Paitsi että kun seuraat tuota linkkiä nyt, päädyt melkein tyhjälle sivulle, jossa on aneeminen anteeksipyyntö:

Editor’s note: Al Jazeera America has removed the satirical piece originally posted on this link, which included commentary on our company that we believe was not appropriate given its imminent closure. Our goal in the closing stages of AJAM online and on TV is to honor the exceptional journalism and journalists that distinguished our brand, to maintain the respect that we have always shown to those we have covered since our launch, and to uphold our promise to deliver the highest quality journalism to our readers until the very last. We believe the satirical piece originally at this link failed to live up to these goals. We offer our apologies to our readers and to our staff.

Alkuperäinen juttu löytyy onneksi Internet Archivesta ja se kannattaa ehdottomasti lukea. Sitaatteja:

  • I’m excited to see the New New The New Republic, and hope they re-embrace Walter Lippmann’s original mission of nextifying the bewildered herd using hot takes.
  • Another VC-backed startup, Bay Area-based Pando Daily (affectionately referred to simply as “Pando,” meaning, in Sanskrit, “We are the world, and we are the children”)
  • By jumping directly to a post-text paradigm, [Fusion] handily bypasses tired legacy approaches such as pageviews, engagement and visitor numbers. Instead, it measures its audience using the new microgodin system: a combination of Klout plus a “secret sauce” algorithm known only inside the company.
  • Time will tell whether this gambit succeeds, but I certainly applaud the Qataris for ignoring the naysayers and running straight through the wall. [Al Jazeera America is] Definitely the top one to watch in 2016.

Ai että.

Mikä Malcolm Gladwellin ketsuppijutussa viehättää?

Tim Carmody kehuu Malcolm Gladwelliä:

Malcolm Gladwell is a master of misdirection and the slow play. He bluffs, demurs, head fakes and suddenly raises the stakes. His stories have threads that weave in and out, and he can fool you as to which thread is the “A” and which is the “B” story. He can fool you about his thesis, and even more astonishingly, he can fool you about whether or not he actually has one – in either direction.

Paskateoria journalismista

Ensinnäkin

– Ei kai levikki aina voi nousta, sanoi Lemmetty.

– Sen on pakko. Tähän yhtiöön on tietyt tahot upottaneet rahaa niin perkeleesti. Ne haluaa tuottoa pääomalleen. Eikä ne ole mitään pitkämielistä väkeä.

– Meidän pitää ruveta tekemään parempaa lehteä, minä sanoin.

– Vitut! Me ruvetaan tekemään huonompaa lehteä. Juttujen pitää olla sillä tavalla parempia, että ne on selvästi huonompia. Tästä päivästä lähtien mä kiellän kaikki ironiat ja tyylilajit. Pelkkää päälausetta vain ja selvää asiaa. Ihmiset lukee lehteä väsyneenä ratikassa työpäivän jälkeen. Ei ne jaksa keskittyä teidän viisasteluihinne. Ne nukahtaa ja ajaa pysäkin ohi ja joutuu liian kauas kotoa ja liian lähelle jotain sellaista paikkaa, mihin me ei haluta niiden menevän.

ja toisekseen

– Sä olet juuri sopiva mies näihin hommiin. Surkea kirjoittaja ja muutenkin tyhmä. Vielä kun oppisit juomaan ja naimaan.

Arto Salminen: Paskateoria (WSOY, 2001)

David Simon: Paskat lehdistä, mutta säilyttäkää toimitukset

David Simon:

But I don’t care about newsprint. I don’t care about cutting down trees and throwing them on people’s doorsteps. That is an anachronism. We’re all going to be working digitally. Everybody in prose is going to work digitally. I mean, books are going to hang on longer because they’re things with greater permanence in the culture, but it’s hard to imagine that any periodical’s digital presence isn’t going to be prominent. So I don’t care about the newsprint at all. That day is gone, and rightly so. I care about the newsroom.

Michael Lewis kirjoittaa ovelasti

Luin melkeinpä velvollisuudentunnosta Michael Lewsin kirjoittamaa Tom Wolfe -henkilökuvaa, kun tajusin kirjoittajan toimineen perin juurin ovelasti.

Jutun ensimmäinen, nykyhetkessä tapahtuva osio on noin 8 500 merkin mittainen, jonka jälkeen hypätään Wolfen arkistoon ja sen myötä menneisyyteen. Seuraa 45 000 merkkiä enempi vähempi kronologista kerrontaa, joka tuntuu elävän omaa elämäänsä – kunnes aivan viime metreillä päästään täysin huomaamattomasti, sujuvasti ja loogisesti takaisin samaan aiheeseen, johon ensimmäinen osio päättyi.

Jumalauta! On sillä pokkaa.

Olen Facebookin virallisesti vahvistama

Äsken nimeni perään ilmestyi Facebookissa pieni sininen lätkä:

Verified

Se tarkoittaa, että olen nyt Facebookin mielestä Virallinen Ja Oikea™ Olli Sulopuisto.

Siihen vaadittiin lomakkeen täyttäminen ja kopio henkilöllisyystodistuksesta. Minä lähetin vielä perään pari linkkiä isoissa medioissa julkaistuihin juttuihini. Pyyntö käsiteltiin viikossa.

Muistaakseni minulla oli joku syy tähän virallistamiseen, mutta en nyt muista millään, mikä. Varmaankin suorat videolähetykset?

Toivottavasti älykellot pelastavat meidät klikkiotsikoilta

Seuraa kaksi anekdoottia aiheesta ”otsikointi on nykyään ihan hanurista”.

Miten on mahdollista, että tiedotteessa on parempi otsikko kuin tiedotusvälineen kirjoittamassa jutussa, joka on oletettavasti käynyt läpi journalistisen prosessin ja on ammattilaisten käsialaa?

Ensin MTV:n viihdetoimitus Twitterissä:

MTV:n Bodom-otsikko

Tuosta ei selviä yhtään mitään.

Sitten Future Filmin tiedote samasta aiheesta sähköpostissani:

Future Filmin Bodom-otsikko

Siinä lukee itse asia heti ensimmäisenä. Täydellinen suoritus, huomattavasti parempi kuin MTV:llä.

Jos asiassa haluaa nähdä hopeisen reunuksen, se kimaltelee ranteessa:

Otsikko kellossa

Älykellossa klikkiotsikko ei herätä himoa selvittää asian todellista laitaa. Älykellossa paras otsikko on sellainen, josta saa nopeasti selvää.

Ai mitä?

Ai että se on hyvä otsikko ihan vaikka sanomalehdessäkin?

Kaikkea sitä.