Mitä haluaisit tietää rokotusaiheesta?

Teen parhaillaan joukkorahoitettua artikkelia rokotuksiin epäileväisesti suhtautuvista ihmisistä. Juttu valmistuu kesäkuun alussa ja materiaalia on jo melkoisesti, mutta on aina mahdollista, että jotain erityisen hyödyllistä on jäänyt huomaamatta.

Jos sinulla on kysymyksiä aiheesta, kiinnostavaa taustamateriaalia tai vaikkapa ehdotuksia haastateltaviksi, nyt on sopiva hetki kertoa niistä. Kommentteja voi jättää esimerkiksi tämän blogimerkinnän perään tai meilata osoitteeseen olli@nonfiktio.fi.

Hullu maailma -juttujen ongelma on se että ne ovat valetta

Seuraavan kerran kun (netti)lehdessä kerrotaan irrotetusta peniksestä tai kaksipäisestä vuohesta, kannattaa miettiä hetkinen jutun todenperäisyyttä. Buzzfeedin juttu ”huh huh, on ne ulkkarit hulluja” -juttuja tehtailevasta Central European News -uutistoimistosta herättää vakavia epäilyksiä toimituksellisen prosessin luotettavuudesta.

Englanniksi puhutaan too good to check -jutuista. Varoitusmerkiksi kelpaa vaikkapa tällainen pikantti piirre:

A Xinhua journalist who claims to have seen the goat in person didn’t get the farmer to talk. But a news agency based in Vienna somehow did, despite the story taking place in a remote rural community a six-hour train ride from Beijing.

Oppitunti hyvän radio-ohjelman (tai podcastin) tekemisestä

Alex Blumberg pyörittää Gimlet Mediaa, joka tekee hienoja podcasteja. Hän kävi äskettäin Tim Ferrissin haastateltavana. Ensimmäinen osa kannattaa kuunnella, jos olet kiinnostunut Alex Blumbergistä.

Toinen osa kannattaa kuunnella, jos olet kiinnostunut radio-ohjelmien (tai podcastien) tekemisestä:

Jos soitin ei toimi, voit myös ladata tiedoston: Alex Blumberg luennoi radiotyöstä

PS: Haluaisitko tehdä podcasteja? Virittelen yhtä juttua, joten mikäli olet kiinnostunut, innokas tai taitava — tai joku yhdistelmä kaikkea kolmea — lähetäpä sähköpostia osoitteeseen olli@nonfiktio.fi ja jutellaan lisää.

Bisnestä suurelle yleisölle vs pienelle yleisölle

Mitä isompi lukijakunta, sitä löyhempi lukijasuhde:

Vox, in its desire for reach, asks nothing of its readers beyond tolerance for posts they don’t care about, which means no one should be surprised the user experience of the site is increasingly-annoying. I, on the hand, ask for money and am heavily motivated to deliver value in return – the relationship is reciprocal. That means not wasting my readers’ time; it means focusing on quality over quantity; indeed, it means waiting four days to write something thoughtful (hopefully!) instead of simply trying to be first.

Freelance-toimittajan työaika 2014

Minulta kysellään aina välillä, miten pitkiä työpäiviä vapaa toimittaja tekee. Viime vuoden työajanseurannan perusteella voin vihdoin vastata kysymykseen. Tulokset tosin eivät ole yleistettävissä, mutta kai niistä jonkinlaista osviittaa saa.

Yhteensä työskentelin viime vuonna 1684 tuntia ja 14 minuuttia. Se on laskennallisesti noin 44 työviikkoa, mutta käytännössä jotain muuta.

Ensinnäkin tuohon määrään sisältyy melko paljon peukaloin pyörittelyä. Lisäsin alkuvuodesta seurantaohjelmaan kategorian sijaistoiminnot ja sille vielä alaluokan lounas, jotta yleinen nettisurffailu ja nokosten ottaminen ei näyttäytyisi tuottavana työnä kokonaissaldossa.

Sijaistoiminnot veivät 355 tuntia 27 minuuttia ja ruokailu 140 tuntia 30 minuuttia. Oikeat luvut olisivat vielä hieman korkeammat, koska tuossa ei ole aivan koko vuotta mukana enkä sentään kirjannut ylös jokaista pissataukoa.

Mihin aikaa kului? Aallon Media Lab täytti 20 vuotta ja tein siitä kirjan, johon meni vuoden ensimmäisestä puoliskosta pari kuukautta työaikaa. Valitettavasti tein sen urakkahinnalla.

Epämääräinen kategoria tausta- & toimistotyöt näyttää syöneen 89 tuntia. Siinä on sähköpostittelua, printtailua ja muuta vastaavaa. Juttujen kauppaamiseen olen kirjannut 23 tuntia, mutta se on epätarkka luku – aika usein ideointi ja myyminen jää joko merkkaamatta muistiin tai kuuluu esimerkiksi tausta- & toimistotyöt -kategoriaan.

Kirjanpitoon meni 25 tuntia, mikä on aika vähän. Muistin myös juuri, että pitäisi tehdä loppuvuoden arvonlisäveroilmoitukset. Pirskutti.

Päiviä, jolloin en tehnyt minuuttiakaan töitä, oli vuodessa 64 kappaletta. Näppärät jo huomaavatkin, että se on vähemmän kuin esimerkiksi koko vuoden viikonloppujen ja arkipyhien yhteenlaskettu määrä, lomista puhumattakaan. Yhdeltä kantilta on täten perusteltua sanoa, että työskentelin koko ajan.

Näin laskettuna keskimääräinen työaikani (sis. lorvinta) päivää kohti oli 5 tuntia 36 minuuttia ja tehokas työaika aika tarkkaan 4 tuntia.

Mutta mikä on työpäivä? Päiviä, jolloin työskentelin alle 2 tuntia, oli yhteensä 48. Jos ne lasketaan lomapäiviksi, tulee päivittäiseksi kokonaistyöajaksi (sis. vetelehtiminen) 6 tuntia 40 minuuttia ja ns. Oikean Työn™ määräksi 4 tuntia 42 minuuttia päivää kohden. (Erityisen pitkien työpäivien lukumäärän jätin laskematta, koska en tahdo masentua.)

Onko se paljon vai vähän? Riippuu varmaan siitä, keneltä kysyy. Se näyttäisi olevan melko lähellä lehtitoimittajien kokonaistyöaikaa, mutta toki jakautuneena varsin eri tavalla. Olen tyytyväinen siihen, että työpäiväni venyvät tarvittaessa lyhyemmiksi tai pidemmiksi, mutta toisaalta yhdeksästäviiteen-tyyppinen ennustettavuus olisi hyvästä mielenrauhalle sekin.

Paras ratkaisu olisi tietysti saada laskutettua enemmän työtuntia kohti, jotta voisi työskennellä lyhyemmän aikaa mutta silti säilyttää saman tulotason – tai lopettaa lorvailu.

Jälkimmäinen lienee noista kahdesta vaihtoehdosta vaikeampi saavuttaa.

Lisäys: Seurasin työaikaa vielä viime vuonna sellaisella ilmaisella nettipalvelulla kuin Yast, mutta sen puutteiden takia vaihdoin nyt maksulliseen palveluun nimeltä Toggl, joka vaikuttaa pienen tutustumisen perusteella erinomaiselta tarpeisiini.

Opetuksia joukkorahoitetusta journalismista, osa 3

Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Kolmas opetus: aihe vs kirjoittaja

Tämä liittyy enemmän Rapportin nykymalliin kuin varsinaisesti kaikkeen joukkorahoitettuun journalismiin.

Järkeilin Apotti-jutun hakemusta tehdessäni, että loppujen lopuksi jutun kirjoittajalla ei ole kovin paljon väliä. En siis usko, että monikaan maksoi artikkelista juuri siksi, että minä olin tekemässä sitä, vaan pikemminkin siksi, että aihe kiinnosti heitä.

Kyseessä on perstuntuma, joka perustuu kahteen irtofaktaan. Yksi: ihmiset eivät osaa nimetä kuin aivan muutaman toimittajan (väitteelle saattaa löytyä tukea Saska Saarikosken paperista tai sitten ei). Kaksi: suomalaisia (fiktio)elokuvia mennään katsomaan ensisijaisesti niiden aiheen perusteella.

Muutama kaveri varmaan vilkaisee Apotti-juttua siksi, että se on minun kirjoittamani, mutta muille sillä ei ole mitään väliä. Siksi Rapportin toimittajia korostavaa mallia (”tue tätä journalistia!”) toimivampi saattaisi olla sellainen, jossa tukijat pääsevät selailemaan aiheita ja juttuehdotuksia.

Toisaalta: ulkomailta tiedämme, että Patreonin tapaiset järjestelmät, joissa tuetaan nimenomaan yhden tekijän duuneja, voivat toimia. Useimmat joukkorahoitusvempeleet perustuvat projekteihin eli ne alkavat ja loppuvat, mutta Patreon yrittää taata jonkinlaisen toimeentulon määräämättömäksi ajaksi. Mutta se on selvästi vaikeampaa.

Tosin jos tahdot maksaa minulle kuukausittain siitä, että Harjoitan Journalismia™, se voidaan varmaan järjestää. Lähetä sähköpostia.

Opetuksia joukkorahoitetusta journalismista, osa 2

Rapport-palvelun kautta joukkorahoitettu artikkelini Apotti-hankkeesta eli pääkaupunkiseudun terveydenhuollon it-järjestelmän uudistuksesta on nyt luettavissa.

Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen keikka, joten seuraavien päivien aikana kerron muutamassa blogimerkinnässä, mitä opin joukkorahoitetun journalismin tekemisestä.

Toinen opetus: keitä lukijat ovat?

Jo ensimmäisessä osassa totesin, että vapaus ei ole minulle pelkästään hyväksi. Rapportissa journalistit eivät saa tietää tilaajien henkilöllisyyttä ennen kuin juttu on valmiina. Ideana on käsittääkseni helpottaa journalistisen itsemääräämisoikeuden säilyttämistä, sillä tuntemattomia lukijoita ei voi mielistellä. (Tällä kertaa jätetään pois laskuista se, että moni maksaja huuteli internetissä tilanneensa juttuni.)

Asialla on kääntöpuoli. Yleensä julkaisuilla on mallilukijat, joista voi päätellä esimerkiksi sen, millaisella abstraktiotasolla jutun pitäisi liikkua. Puhutaanko nippeleistä vai ollaanko mahdollisimman yleistajuisia? Arvelin, että Apotti-jutusta maksavien joukossa oli huolestuneita kansalaisia, mutta myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat seuranneet aihetta jo pitkään. Kaiken lisäksi arvelin, että jälkimmäinen ryhmä oli luultavasti maksanut jutusta enemmän, eli tyydyttääkseen heidät artikkelin pitäisi olla poikkeuksellisen syväluotaava ja paljastaa kaikki mahdollinen.

Kun kirjoittaa Hesariin, voi aina katsoa lehden arkistoista, mitä samasta aiheesta on kirjoitettu aiemmin. Kaikki lukijat eivät tietenkään muista kaikkea, mutta ainakin siitä saa osvittaa. Millaisia oletuksia voi tehdä joukkorahoitetun yksittäisjutun lukijoista ja heidän tietotasostaan?

Pohdin asiaa pitkään ja päädyin lopulta pelaamaan varman päälle. Yritin kirjoittaa jutun niin, että sen ymmärtäisi suunnilleen kuka tahansa, mutta tungin mukaan niin paljon asiaa, että siinä olisi asiaan perehtyneillekin jotain uutta.

Järkeilin asian niin, että vaikka jutusta maksaneet ihmiset luultavasti kestäisivät vielä jykevämmän paketin, onnellisin lopputulos minun ja jutun kannalta olisi se, että sitä luettaisiin mahdollisimman laajalti ja pitkään. Sen onnistumisesta on vielä mahdoton sanoa yhtikäs mitään.