Suuri Journalistipalkinto haluaa ilmeisesti tempaista yleisön mukaansa, sillä tänä vuonna järjestetään erikseen yleisöäänestys. Siihen voivat osallistua ainoastaan Facebook-käyttäjät, sillä ylimääräisten äänien antamisen estämiseksi äänestys tapahtuu Facebook-mötikällä.
Se on sääli, sillä suomalaisista on Facebookissa noin puolet (tarkempaa pohdiskelua). Ymmärrän, että FB on monessa paikassa kätevin de facto -tunnistautumisjärjestelmä, mutta onhan tämä nyt vähän hassua.
Pätkät.fi-saitilla kerrotaan 8 syytä freelancerin palkkaamiseksi. Yksi niistä on ajanhallinta: Freelancerit voivat myös tehdä töitä perinteisten toimistoaikojen ulkopuolella.
Lähtökohtaisesti on kylläkin niin, että freelancer ei halua tehdä töitä keskellä yötä ja viikonloppuisin. Meillä on elämä, johon kuuluu höpöttelyä ja seurustelua muiden ihmisten kanssa, ja he tuppaavat yleensä olemaan vapaalla virastoaikojen ulkopuolella.
Totta kai freelancer tarvittaessa työskentelee vaikka jouluisin, mutta siihen liittyy kaksi ehtoa. Jos omituinen työaika on tilaajan keksintö, palkkio kasvaa moninkertaiseksi. On turha kuvitella, että perjantai-iltapäivänä sähköpostiin tipahtanut juttutilaus olisi valmiina ostajan inboxissa maananataiaamuna klo 8, jos korvaus ei ole normaalia suurempi. Toinen mahdollisuus on se, että freelancer päättää itse – syystä tai toisesta – hoitaa hommansa vaikka sitten aamuyöllä.
Pointtini on kuitenkin se, että tilaajan oikeuksiin ei kuulu mahdollisuus ostaa juttuja erikoisiin aikoihin lyhyellä varoitusajalla ja normaaliin hintaan. Joku noista kohdista joustaa aina.
Jennifer Daniel on Bloomberg Businessweekin hurjan lahjakas graphics director. Hän blogaa välillä siitä, miten lehden kuuluisat infografiikat syntyvät: verolobbausta ja 50 kovinta firmaa. Noita katsomalla ei tietenkään opi tekemään infografiikkaa, mutta ehkä siitä saa pienen käsityksen siitä, miten paljon työtä – ja millaista työtä – kunnollisen esityksen tekeminen vaatii.
Teesi: Jos tiedotusväline julkaisee jutun suomalaisen pankin luottoluokituksen muuttumisesta ja sen jälkeen lukija kysyy, pitääkö kyseisten pankkien asiakkaiden olla huolissaan, toimitus on mokannut.
(Jätetään huomiotta mahdollisuus, että kysyjä joko ei ole lukenut juttua tai pilailee.)
Edit: Pari virhettä korjattu re: Nopola Newsin esitys.
[View the story ”Submojour 2011-11-18” on Storify]
Korjauksia, lisäyksiä ym. saa mainita kommenteissa, Twitterissä tai missä vaan.
Lauantai-iltapäivänä Jari Lindholm tweettaasi seuraavaa:
Finnish tweeps: I’ve created the hashtag #otavamedia for commentary on the current crisis in one of Finland’s biggest media companies.
Relevantit jatkoviestit löytyvät Twitteristä hakemalla #otavamedia from:@jarzuli
Tämä ei nyt oikeastaan liity journalismiin mitenkään – tai no, ainahan sitä voisi kehitellä pitkähkön ajatusketjun siitä, miten uusien työkalujen testaaminen ja käyttötapojen etsiminen on perustutkimusta, jonka pohjalle voi rakentaa käytännön sovelluksia, mutta jääköön selittelemättä tällä kertaa – mutta halusin vain kertoa, että blogimerkintöjä voi nyt kommentoida kappalekohtaisesti.
Otin nimittäin käyttöön MCEngine-lisäosan, koska ajatus kommentoinnin kontekstuaalisuuden parantamisesta viehättää minua. Voi olla, että systeemi on ihan käsi eikä sitä tule käytettyä, mutta testaaminen on ilmaista.
Edit: Katsotaan räjähtääkö kaikki, jos lisään tähän väliin hämäyksen vuoksi uuden kappaleen.
Nyt vain odotellaan, että Erkka ja Kari tulevat tänne solvaamaan.
Paperi-Hesarin toimituksellinen etusivu eli niin kutsuttu tuoreet ei näytä tältä:
Sen sijaan bitti-Hesarin etusivu näyttää tältä:
Olisikohan tässä joku epäsuhta?
Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla parhaillaan pyörivä Page One: A Year Inside The New York Times on ristiriitainen dokkari. Toisaalta se ei ole kaksinen elokuva, koska mukaan on yritetty mahduttaa lehden ja yhden toimittajan tarinan lisäksi katsaus koko mediamaailman muutoksen Yhdysvalloissa, ja se on aivan liian laaja aihe yhteen elokuvaan.
Mutta jos olet toimittaja – ja etenkin jos olet sanomalehdessä työskentelevä tai työskennellyt toimittaja – leffa on kiinnostava ihan jo siksi, että siinä pääsee vilkaisemaan NY Timesin sisälle. On hienoa huomata, että maailman parhaassa sanomalehdessä toimittajat vitkuttelevat deadlinejensä kanssa eivätkä kehtaa sanoa siitä pomoille, jutut ovat liian pitkiä ja toimituskokouksissa yritetään neuvotella mahdollisimman diplomaattisesti siitä, miksi juuri meidän osastomme artikkelit pitäisi nostaa etusivulle. Olisipa vilauksia vain enemmän.
Joka tapauksessa festareilla nähtävästä kopiosta puuttuivat kokonaan kaikki nimitiedot. Ilmeisesti ne olivat kadonneet samalla kun siihen lisättiin ruotsinkielinen tekstitys. En tiedä, onko ongelma korjaantunut lehdistönäytöksen jälkeen. Joka tapauksessa esittelen seuraavassa lyhyesti keskeiset toimijat, jotta potentiaalinen ummikkokatsoja saisi juonen päästä kiinni. Nimet on linkattu valokuviin.
Leffan päähenkilöitä ovat Media Deskin eli mediatoimituksen väki: toimittajat David Carr (Twitter) ja Brian Stelter (Twitter) sekä heidän esimiehensä Bruce Headlam.
Useamman kuin yhden kerran valkokankaalla vilahtavat silloinen päätoimittaja Bill Keller sekä nykyinen päätoimittaja Jill Abramson.
Pakollisia puhuvia päitä missä tahansa median murrosta käsittelevässä jutussa ovat Clay Shirky (www) ja Jeff Jarvis (www). Onpa mukaan päässyt myös Wikipedian perustaja Jimmy Wales.
Haastajista ja kollegoista puheenvuoron saavat ainakin Gawker-blogimestari Nick Denton (juttu), New Yorkerin päätoimittaja David Remnick (työskenteli Neuvostoliitossa/Venäjällä samaan aikaan Kellerin kanssa; juttu) sekä NY Timesistä aikanaan kirjan kirjoittanut Gay Talese.
Ohimennen mukana vilahtavat myös Newserin perustaja Michael Wolff sekä Huffington Postin emokana Arianna Huffington.
Lopuksi vielä linkki elokuvassa mainittuun End Times -juttuun, jossa siis povattiin New York Timesin kuolemaa.
Näillä päässee jo kärryille.
Jonah Weinerin The Writearound -sarjasta:
VG: I don’t have strategies like she does. She’s amazing in terms of, like, going on eBay and checking out how much a locket of Justin Bieber’s hair goes for and presenting this to him as a shiny bauble for him to consider and getting him super excited, so that his narcissistic tendencies flare up – that’s a very good idea. I almost can’t bring myself to prostate myself in front of these people in that way.
I’m a big believer of getting in a car with someone. I think it’s great to see what kind of driver they are, that’s helpful, and it’s a distraction, so they’re not as focused on telling you the same answers. The best thing with any story is going to someone’s home. People are most comfortable at home, and there’s all this stuff there to ask them about.
I ask personal questions. A lot of questions about childhood. I’ll ask things like what time of day do you get up. What’s the first thing you did this morning? What color are your sheets? What did you eat? A writer like Erik Hedegaard has all these questions up his sleeve and you can see them working in his pieces. He doesn’t ask for a lot of access, he just has such a good line of questioning that he can make something out of, you know, a boring lunch interview.
